Arvostelussa Lauri Maijalan ohjaama Kullervo-näytelmä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun otin ja lähdin Tampereelle katsomaan Lauri Maijalan uusinta ohjausta. Teoksen nimi on Kullervo. Se on osa suomalaista kansallistarustoa, jota Elias Lönnrot keräsi.

Oikeasti David Emmanuel Europaeusta on kiittäminen siitä, että meillä on Kullervon tarina. Hän oli se henkilö, joka matkasi Inkeriin ja teki työn Lönnrotin puolesta.

Siksi onkin aiheellista, että juuri tuo tarina pureskellaan yhä uusiksi kertomuksiksi. Nyt Maijala on ottanut legendan omaan käsittelyynsä Tampereen Telakalla. Esitys on näyttämöllisiltä oivalluksiltaan ja räävittömältä tyyliltään taattua Maijalaa.

Telakan Kullervo on ahdistava kuvaus nykypäivän suomalaisista. Meitä vaivaa syyllisyys. Olemme riittämättömiä ja elämme alkukantaisten viettiemme varassa. Tälle kaikelle pitäisi löytää syyllinen.

Puolentoista tunnin tykitys osoittaa sormella, kuinka ihminen pystyy sysäämään virheensä ja pahoinvointinsa itsensä ulkopuolelle. Kullervo on syntipukki, joka saa meidät tekemään asioita, joita emme pysty muutoin selittämään.

Kullervoa katsoessa tulee mieleen lehtijuttu, jossa perhesurmaaja totesi, että ”jokin vain napsahti”. Hän puhui mustasta hetkestä. Minä kutsuisin sitä syyllisyyden ulkoistamiseksi. Se on yhtä halpa perustelu kuin syyttää rock-musiikkia ja MTV:tä korkeakulttuurin perikadosta.

Nykypäivään sijoitettuna näytelmä huutaa traagisen kansantarun pitkää historiaa. Näin syntyy ahdistava teos. Se vihjaa, että me olemme katkera kansa, jonka kohtalona on sokeasti kirota sitä Pohjolan tytärtä, joka leipoi kiven leipään.

Kullervossa on jotain perisuomalaista, joka lamaannuttaa ja masentaa. Kun suvun viimeinen on sammuttanut valot, jäljelle jää syntejä kantava Kullervo. Hän jatkaa kohti seuraavaa määränpäätä synneistään autuaan tietämättömänä. Ja siitäkös tulee paha mieli.

Kullervo Tampereen Teatteri Telakalla 10.5. asti.

Jari Hanska