Viipurin hylättyjen koirien viimeinen toivo jakaa kotinsa 30 koiran, yli 10 kissan, kanojen ja loukkaantuneen pulun kanssa.
Matka Suomen rajalta Viipuriin on hurja. Köyhyys tulvii läpi aidanraoista. Kun ruokaa eivät saa tarpeeksi monet ihmisetkään, ei ihme, että kaduilla pörrää paljon myös nälkäisiä, kodittomia koiria ja kissoja.
Onnekkaimmat katukoirat pääsevät Olga Atamanovan siipien suojaan löytökoiratarhalle tai naisen omaan kotiin. Vieläkin onnekkaammat niistä pääsevät uusiin koteihin Suomeen, vuosi sitten toimintansa aloittaneen suomalaisen yhdistyksen Viipurin Koirat ry:n kautta.
Matkaamme autolla Olga Atamanovan luo Viipurin Koirat ry:n puheenjohtajan Tuovi Aholan ja järjestöaktiivi Leena Herzi-Tsaikinan kanssa.
Atamanovan omakotitalossa on mukavasti tilaa eläimille. Niitä pörrääkin vastaan heti kadulla, portilla ja talon joka nurkassa: 30 koiraa ja yli 10 kissaa. Koirista 10 on naisen omia, 20 odottaa uuden kodin löytymistä Suomesta.
Keittiössä vipeltää kolme kissanpentua. Kissoja Atamanova ottaa kotiinsa silloin, kun niitä hylätään hänen kotiporttinsa taakse. Viipurissa ei ole paikkaa hylätyille kissoille. Tuovi Ahola toteaa, että tällä reissulla kirjahyllyssä ei sentään makoile lintua.
”Suomalaiset vieraat häkeltyivät talvella, kun he näkivät lasikaapin hyllyllä pulun. Se oli loukannut siipensä. Talvisin se asuu lasikaapissa ja kesäisin ulkona häkissä”, Ahola naurahtaa hyväntahtoisesti.
Ajamme Olga Atamanovan hoitamalle koiratarhalle kaupungin toisella laidalla. Tarhalla on kerrallaan noin 20–30 koiraa. Ujoimmat pysyttelevät pihan perällä koppien suojissa, mutta suurin osa koirista hyppii innoissaan aitaa vasten hakien huomiotamme. Eikä ihme, Atamanova osaa käsitellä koiria ja jakaa niille kaiken rakkautensa.
Atamanova saa kaupungilta vain muutaman roposen löytökoiratarhan ylläpitoon, eikä vartijan työstä saaduilla seteleillä voi kerskua. Kolmesti viikossa nainen puurtaa kello 17:stä aamuseitsemään kestävän vahtivuoron tullille. Entiseltä työpaikaltaan satamasta Atamanova lähti, koska alueen kaikki irtokoirat päätettiin ampua. Hän ehti pelastaa yhden, ja sai pomolta haukut koiran kätkemisestä.
Atamanovalla ei ole koskaan vapaata. Yhden ihmisen työurakka kuulostaa hurjalta: tarhalle ei tule lainkaan juoksevaa vettä tai sähköä. Atamanova keittää tarhalla koirien puurot puuhellalla ja hakee veden kauempaa kaivosta. Tilaa olisi vielä noin parillekymmenelle haukulle lisää, mutta yhden naisen resurssit vain eivät riitä enempään.
Reissuamme edeltävänä yönä Atamanova oli herännyt siihen, kun noin 10-vuotias poika soitti hänelle itkua vääntäen ja pyysi pelastamaan Grafina-koiransa. Perheen isä oli uhannut tappaa sen. Atamanova riensi tarhalle, jossa poika jo odotti silmät tihrussa Grafinan kanssa. Tarina päättyi onneksi siltä osin hyvin, että Grafina sai tarhavierailumme jälkeen hyvän kodin Suomesta.
”Pahimpia ovat ne tapaukset, joissa ihmiset kyllästyvät koiriinsa ja heittävät ne pihalle. Kodissa koko ikänsä asuneet koirat eivät osaa itse etsiä ja pyydystää ruokaansa”, Atamanova harmittelee.
”Maksimissaan yksi tai kaksi koiraa kuukaudessa saa Viipurista uuden kodin, joinain kuukausina ei yksikään. Usein koira otetaan kesämökille vahdiksi. Syksyn tullen se joko jätetään sinne tai tuodaan takaisin tarhalle”, Atamanova valittelee.
Hylättyjen koirien suurin toivo ovatkin suomalaiset. Viipurin Koirat ry on viimeisen vuoden aikana saanut sijoitettua jo yli 200 koiraa suomalaisiin koteihin. Osa viipurilaisista toki kohtelee eläimiä hyvin, ja jotkut ottavat kulkukoiria itse kaduilta lemmikeikseen. Suomalaisia hyväntekijöitä oudoksutaan Viipurissa:
”Tämän päivän venäläinen sukupolvi ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen. He epäilevät, että me suomalaiset viemme koiria täältä esimerkiksi koe-eläimiksi”, Herzi-Tsaikina kertoo.
Mikä saa viipurilaisnaisen uhraamaan kotinsa, elämänsä ja pienen palkkansa takkuturkkisille eläimille? Ei ainakaan suuri kiitosten määrä, sillä kotikaupungissaan naista katsotaan kummeksuen.
”Unelmoin aina pienenä, että saisin oman koiran, mutta äitini ei antanut ottaa. Avioliiton aikana minulla oli vain kolme koiraa. Kun 13 vuotta sitten erosimme ja talo jäi minulle, aloin pikku hiljaa huolehtia yhä useammasta eläimestä”, Atamanova, 25-vuotiaan pojan äiti kuvailee ja jatkaa: ”Ihmiset voivat itse huolehtia itsestään, eläimet eivät. Ne ovat ihmisten armoilla.”
Miira Rauhamäki
