Teknologinen kehitys tappaa kapitalismin & synnyttää empaattisen ihmisen, tietokirjailija Jeremy Rifkin väittää.

Yhdysvaltalainen tietokirjailija Jeremy Rifkin on noussut maailmanmaineeseen kirjoillaan, jotka käsittelevät tieteellisen ja teknologisen kehityksen vaikutusta yhteiskuntamme rakenteisiin, ympäristöön ja työhön.

Vuonna 2011 julkaistussa teoksessaan The Third Industrial Revolution Rifkin hahmotteli tuotantojärjestelmän tulevien vuosikymmenten kehitystä ja aloitti keskustelun, joka levisi lopulta arvostetun talouslehden The Economistin sivuille asti.

Rifkinin mukaan tuotantojärjestelmämme muutos nojaa tulevaisuudessa ennen kaikkea uusiutuvien energiamuotojen käyttöönottoon sekä energian tehokkaampaan hyödyntämiseen, säilömiseen ja jakeluun.

Energiavallankumouksen lisäksi tuotantojärjestelmän murros näkyy maailmanlaajuisten verkostojen muodostumisena. Verkostojen kokonaisuutta Rifkin kutsuu asioiden verkoksi (Internet of Things), jossa ihmiset, koneet, luonnonvarat, tuotantolinjat, kierrätysvirrat sekä logistiikka yhdistyvät toisiinsa erilaisten tunnistimien ja ohjelmistojen kautta.

Tällä tavalla muodostuu myös paljon viime vuosina keskustelua herättänyt tietokanta Big Data, jonka analysointi tuottaa jatkuvasti uusia ja aikaisempaa parempia keinoja järjestää yhteiselo maan päällä.

Uudessa kirjassaan The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism Rifkin jatkaa siitä, mihin kolmannen teollisen vallankumouksen hahmottelussa jäi. Rifkin esittää syvällisemmän vision siitä, miten uuden teknologian käyttöönotto tulee muokkaamaan yhteiskuntaamme ja talousjärjestelmämme rakenteita.

Rifkinin teoksen pääidea on se, että eksponentiaalisesti lisääntyvä teknologinen tehokkuus tekee tuotannosta jatkuvasti halvempaa. Toisin sanoen yhden uuden tuotetun tuotteen taloudellinen kustannus eli rajakustannus lähenee nollaa, kunnes lopulta kaikki tuotanto on lähes ilmaista.

Kärjistetysti sanottuna tulevaisuudessa itsensä korjaavien koneiden, lähes ilmaisen uusiutuvan energian ja asioiden verkon ansiosta kuka tahansa voi tuottaa mitä tahansa milloin tahansa. Nykyisen valtavirtaisen taloustieteen marginalistisesta perustasta juontuvan päättelyn mukaan tämä tarkoittaa sitä, että myös tuotantokustannuksia seuraavien markkinahintojen on pudottava.

Näin ollen voittoa tavoittelevalle kapitalistiselle toiminnalle on tulevaisuudessa nykyistä vähemmän tilaa.

Rifkinin mukaan tehokkuuden ja tuottavuuden jatkuvaan lisäämiseen perustunut kapitalistinen tuotantojärjestelmä tuhoaa lopulta itse itsensä, sillä voittojen tekeminen käy mahdottomaksi.

Teknologinen kehitys siirtää ihmiskunnan niukkuuden ajasta yltäkylläisyyden aikaan ja romahduttaa samalla kapitalistiselle markkinataloudelle välttämättömät vaihtoarvot. Kapitalismin tilalle tai ainakin sen rinnalle kasvaa Rifkinin analyysissa uudenlainen talousmalli, jonka ensiaskeleet on jo otettu.

Tätä talousmallia voidaan kutsua yhteistoiminnalliseksi yhteisresurssien taloudeksi (Collaborative Commons), jossa voitontavoittelun, materialismin ja taloudellisen ihmisen on korvannut jakaminen, vuorovaikutus ja empaattinen ihminen.

Rifkin käsittelee ”yhteistaloutta” filosofisesti, mutta käy myös läpi lukuisia esimerkkejä yhteistalouden siemenistä nyky-yhteiskunnassa. Hän aloittaa tiedosta ja koulutuksesta ja päätyy asuntojen, autojen, energian sekä rahoituksen jakamiseen.

Tulevaisuudessa yhteisön kesken jaettavien asioiden listalle lisätään tuotantovälineitä, elintarvikkeita ja jopa terveyspalveluita. Rifkinin mukaan lähes kaikilta elämän osa-alueilta voidaan löytää yhteistuotannon piiriin siirrettäviä asioita.

Kirjan sanoman kannalta on tärkeää, että Rifkin pohtii myös yhteistuotanto ja -resurssitalouden yhteiskuntafilosofista perustaa. Hän sijoittaa yhteistalouden julkisen tuotannon ja kapitalistisen markkinatuotannon väliin.

Siinä missä julkisesti ohjattu tuotantomalli perustuu suvereenin vallan luomille säännöille ja kapitalistinen markkinatalous mahdollisimman vähäisille säännöille, yhteistalous luo autonomisesti omat sääntönsä, joita yhteisön jäsenet omaehtoisesti valvovat.

Rifkin kumoaa usein esitetyn väitteen, jonka mukaan yhteistalous tuhoutuisi väistämättä sääntöjen puutteesta aiheutuviin väärinkäytöksiin ja vapaamatkustamiseen. Hänen mukaansa tällainen vaara uhkaa ennen kaikkea vapaata markkinataloutta.

Rifkinin hahmottelun lopputuloksena on talousmalli, joka perustuu energiatehokkuudelle, yhteisöllisyydelle ja tavaratuotannolle, jossa ihmisen työpanosta ei juuri tarvita. Koska nykyinen infrastruktuuri ei ole riittävä tällaiselle talousmallille, seuraavina vuosikymmeninä ihmisten työpanosta vielä tarvitaan.

Vuosisadan puolivälissä ihmiskunnan on kuitenkin mahdollista saavuttaa tila, jossa työhön kulutettu aika on huomattavasti vapaa-aikaa lyhyempi.

Näin Rifkin yhtyy John Maynard Keynesin ennustukseen siitä, että ihmiskunnan taloudellinen ongelma tullaan ennen pitkää ratkaisemaan, minkä jälkeen voimme nauttia keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja yhteiskunnallisesta harmoniasta – Rifkinin ajatusten mukaan maailmanlaajuisesti verkostoituneessa yhteisössä.

Rifkinin optimistinen tulevaisuudenkuva ja lukuisat esimerkit viimeaikaisista teknologisista harppauksista ovat erittäin miellyttävää luettavaa aikana, jolloin yhteiskunnallisia ja ekologisia ongelmia vatvotaan julkisessa keskustelussa päivästä toiseen. Viime vuosien sanomaan turtuneelle teknologiapessimistille syntyy kuitenkin houkutus kyseenalaistaa monet kirjassa esitetyistä kehityskuluista.

Onko todella mahdollista, että tulevaisuudessa voidaan kotikonstein valmistaa 3D-printtaamalla mitä hyvänsä tavaraa lähes pelkistä jätemateriaaleista? Entä voidaanko energiantuotanto todella uudistaa siten, että aurinko- ja tuulivoima sekä muut uusiutuvat energiamuodot riittävät kattamaan valtaosan maailman energiatarpeesta?

Jos Rifkin odotukset teknologisesta kehityksestä osoittautuvat ylioptimistisiksi, myös hänen näkemyksensä yhteistalouteen siirtymisestä asettuu vaakalaudalle.

Vielä mielenkiintoisempi kysymys on se, johtaisivatko Rifkinin kuvaamat teknologiset edistysaskeleet edes toteutuessaan kapitalistisen markkinatalouden korvautumiseen yhteistaloudella. Rifkinin kirjasta puuttuu tyystin kapitalistisen järjestelmän valta-analyysi, minkä seurauksena hän esittää siirtymän yhteistalouteen liian suoraviivaisesti.

Vaikka Rifkin myöntää, että uudet teknologiset innovaatiot ovat synnyttäneet myös uutta voitontavoitteluun ja niukkuuden luomiseen perustuvaa kapitalistista toimintaa, hän uskoo, että yhteistalouden muodot, kuten osuuskuntatoiminta ja voittoa tavoittelematon yhteiskunnallinen yrittäjyys, pääsevät tulevaisuudessa niskan päälle. Vakuuttavia perusteita Rifkin ei väitteelleen esitä.

Rifkin käsittelee kevyesti kapitalistisen rahatalouden keskeistä instituutiota eli rahoitusta, eikä hän usko esimerkiksi energiavallankumouksen edellyttämien infrastruktuuri-investointien rahoittamisen olevan ongelma.

Rahataloudessa suuret investointihankkeet edellyttävät mittavaa velkarahoitusta, jota yksityiset toimijat eivät välttämättä saa. Nykymuotoisessa salkunhoitajakapitalismissa yksityiset rahavarat hakeutuvat kasvavissa määrin rahoitusmarkkinoille, eikä ole mitenkään selvää, että energiavallankumouksen edellyttämät investoinnit voitaisiin toteuttaa ilman julkista rahoitusta.

Kun yhtälöön lisätään viime aikoina voimistunut julkisen velan pelko sekä yritysten ja kotitalouksien vähentynyt investointihalukkuus, näyttää siltä, että teknologiselle vallankumoukselle voi muodostua rahataloudellinen rajoite.

Rifkinin hahmottelema yhteistalouden merkityksen kasvu edellyttääkin suuria muutoksia olemassa oleviin valtarakenteisiin ja ajattelutapoihin. Tulevaisuudessa yhä useamman on haluttava jakaa, tehdä yhteistyötä ja tyytyä vähäisempään materiaaliseen kulutukseen.

Vaikka tavaroiden ja energian tuotannosta tulisi helpompaa, kehityksen vaikutus yhteiskuntaan riippuu ihmisten poliittista päätöksistä. Teknologinen edistys ei automaattisesti luo Rifkinin idealisoimaa empaattista ihmistä, jonka syntyminen on edellytys sille, että yhteistalous voi syrjäyttää kapitalismin.

Jeremy Rifkin: The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism. Palgrave Macmillan 2014. 356 s.

Kirjoittaja on tutkija, joka on kirjoittanut yhdessä Lauri Holapan kanssa Rahatalous haltuun -kirjan.

Jussi Ahokas