Salla Simukan Lumikki-sarja ei itsessään selitä, miksi se on niin suosittu.
Suomalaisen kirjallisuuden ykkösvientituote on Salla Simukan Lumikki-trilogia. Kirjasarja on nuorille suunnattu trilleri, joka kertoo teini-ikäisen Lumikki Anderssonin tarinan.
Punainen kuin veri (2013), Valkoinen kuin lumi (2013) ja Musta kuin eebenpuu (2014) ovat joutuisaa ja jänskää luettavaa. Arvoituksellisia ovat niin tapahtumakulut kuin kirjan päähenkilön taustatkin.
Kirjasarja itsessään ei selitä, miksi sen käännösoikeudet on myyty tällä hetkellä 40 maahan. Lumikki-trilogia lähti vetämään erinomaisesti sen jälkeen, kun ranskalainen Hachette osti sen oikeudet. Järisyttävä myyntimenestys ei sarja kuitenkaan kotimaassa ole ollut, eikä se yllä 20 myydyimmän lasten- ja nuortenkirjan joukkoon (2013).
Turha idealismi rapiskoon: kirja-alalla parhaat, kauneimmat ja kiinnostavimmat eivät voita vaan ne, jotka on kuin tehty myytäviksi. Simukan takaa löytyy Suomen tunnetuin kirjallisuusagentti, Elina Ahlbäck, joka myy kirjaa käännettäväksi ulkomaisiin kustantamoihin. Ahlbäck on kertonut myyvänsä kirjoja tunteen palolla ja kentän tuntemuksella. Rakkaudesta kirjaan, alan avaintoimijoita tavoitellen.
Salla Simukankin mukaan menestyksen tekijä on ollut innostus. Kirjailija itse ja kustantamo ovat työstäneet trilogiaa ”innostuneina”. Simukka hehkuttaa Ylen joulukuisessa haastattelussa: ”Käännösoikeuksia myyvä agentti on ollut innostunut, ja hän on taas pystynyt levittämään innostustaan kansainvälisille ostajille. Innostus tarttuu, ja lumipallo lähtee ikään kuin vyörymään!”
Kirjasarja on vahvasti brändätty alusta asti. Cross-genre, jossa on satua, dekkaria ja kasvutarina, on myyvä idea. Kirjojen nimet ja kannet olivat selvillä ennen kuin koko sarjaa oli edes kirjoitettu, ja merkittävä osa käännössopimuksista on solmittu jo ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen.
Lumikki-trilogiasta on helppo puhua. Se on seksikäs paketti, joka näyttää hyvältä ja jossa on juuri niitä ominaisuuksia, joita ajanmukaisessa viihdekirjassa pitää olla.
Nuortenkirjana se on ihanteellinen. Kolmannen persoonan kerronta luo turvallisen tunnelman, joka kantaa läpi rankkojenkin tapahtumien. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on kirkas. Taustalla häälyvä Lumikki-satu vie lapsuuden tarinat uuteen, pimeään ympäristöön. Feministisenä strategiana satujen päällekirjoitukset ovat olleet käytössä jo vuosia.
Viimeistään Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan filmatisoinnit ovat nostaneet neuvokkaan nuoren Katniss Everdeenin populaarikulttuurin sankarittareksi. Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salander kummittelee Lumikki-trilogian kynnysteksteissä: ”Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään”, ”…tyttö, jolla oli salaisuus” ja ”…tyttö, jolla oli varjo”.
Lumikki on feministinen naishenkilöhahmo, kuin oppikirjasta. Hän tekee päätöksiä omilla ehdoillaan eikä ole riippuvainen miesten avusta. Hän on fyysinen ja toiminnallinen tyyppi, mutta ei miessankarin korvike. Hän ei ole ohjelmallinen, ei tyrkytä feminismiä. Hänessä on vajavaisuuksia, mutta vahva moraalintaju ja empatiantunto. Hänessä on poikatyttöä, mutta silti hän toimii juuri nuorena naisena.
Feministinen arvomaailma erottuu naisen toimintamahdollisuuksien punnitsemisessa ja trilogian rakkauskuvauksissa. Tärkeässä osassa ovat pehmoeroottiset kohtaukset, joissa Lumikki haaveilee ensirakkautensa, transsukupuolisen Liekin, kosketuksista. Lumikin rakkauselämä edustaa sukupuolista kirjoa lesbosuhteesta heterosuhteeseen opiskelutoveri Sampsan kanssa.
LHTB-juonne on poliittisesti akuutti. Meikäläisessä vastaanotossa Lumikkia onkin pidetty hyvänä roolimallina.
Jokainen nide alkaa hyvin. Johdatus proosan maailmaan on vaikuttava erityisesti ensimmäisen osan alussa. Alku vakuuttaa lukijan, kuten joka kirjoittaja tietää. Ensivaikutelma myy kirjan siinä missä hieno ulkoasukin.
Moni kakku päältä kaunis: jo muutaman sivun jälkeen en enää lue seuratakseni juonta vaan päästäkseni mahdollisimman nopeasti kirjasta eroon.
Kieli, kirjallisuuden materiaali, on luokatonta, se tekee näppäristäkin kerrontaratkaisuista kömpelöitä ja runollisista jaksoista käsittämättömiä.
Kirjojen miljöö on pääasiassa Tampere, kakkososassa Praha. Ympäristö hahmottuu abstraktisti. Lumikin liikkeiden seuraaminen Tampereen keskusta-alueella on kuin karttaa lukisi.
Kerrontaa katkovat kursivoidut välitekstit, joiden funktio on kai syventää. Nämä esittävät yleensä toista ääntä, kuten Lumikkia kyttäävää Varjoa viimeisessä osassa Musta kuin eebenpuu: ”Sinun koskettamisesi saa minut tuntemaan olevani elossa. Eläminen tuntuu silloin elämisen arvoiselta.” Kerronnan keinot kärsivät kömpelöstä kielestä.
Valkoinen kuin lumi on heikoin lenkki, Praha on vielä abstraktimpi kuin Tampere, ja aihelmat naisten välisestä ystävyydestä sisaruuteen ja vaarallisiin uskonlahkoihin ovat löysiä. Jännitys perustuu lähinnä taka-ajokohtauksiin.
Tuotemerkeillä on kummallinen asema kerronnassa: ”Lumikki ehti rekisteröidä hihansuuhun tarkoituksella jätetystä tavaramerkistä, että se oli Hugo Bossin. Mies halusi siis maksaa puvustaan paljon, mutta oli merkin suhteen vanhanaikainen. (…) Partavesikin oli Hugo Bossia” ja ”hienhajun alta ponnisteli esiin Calvin Kleinin One (…) Muistot pyrkivät väkisin Lumikin mieleen. Eräs toinen, joka oli käyttänyt CK Onea.” Tekniikka muistuttaa tuotesijoittelua. Yhtä kömpelösti kerrontaan töksähtelee musiikki, johon kerronta viittaa kuin levysuosituksina.
Kirjallisuus on kielen taidetta. Eikä vain korkealentoinen taidekirjallisuus, vaan myös nuortenkirjallisuus, dekkari ja trilleri.
Lumikki-trilogia hallitsee trendit: kansainvälistä trilleriä, satumotiivia, vahvaa naista ja liberaalia sukupuolikasvatusta, mutta kirjan laatimisen taito loppui ideariihessä. Tämä on sääli. Parhaimmillaan kirjallisuus, niin viihteenä kuin taiteena, täyttää ja ilahduttaa lukijaansa, mutta Lumikki-trilogia on kirjallisuuden Angry Birds: tyhjää hypeä menestyksestä.
Alkaako kirja-alalla usko hyvään tuotteeseen ja hinku menestyä mennä tuotteen sisällön edelle? Kysymys on akuutti, kun kustantajat valmistautuvat syksyllä pidettäviin Frankfurtin kirjamessuihin. Kyseessä on kaupallisesti mitä tärkein tapahtuma suomalaisella kirja-alalla.
Suomi on messujen teemamaa, ja kirja-ala keskittää voimansa käännösoikeuksien myyntiin. Onko tärkeämpää myydä hyvin vai myydä hyvää?
Salla Simukka: Punainen kuin veri. Tammi, 2013. 265 s. Kolme tähteä.
Valkoinen kuin lumi. Tammi, 2013, 237 s. Yksi tähti.
Musta kuin eebenpuu. Tammi, 2014. 192 s. Kaksi tähteä.
Maaria Pääjärvi
