Kun älykkö alkaa vihata heikompiaan, taustalla on yhteiskunnallisia syitä sekä vanhoja kaunoja & fyysistä kipua.

Louis-Ferdinand Célinen, kohutun ja kiistellyn mutta myös paljon ihaillun kirjailijan, syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 120 vuotta. Hän syntyi 27. toukokuuta 1894 lähellä Pariisia Louis-Ferdinand Destouches -nimisenä ainoana lapsena.

Céline tunnetaan syntipukiksi joutumisen teeman käsittelijänä ja jo romantiikan ajoista tutun yö-motiivin aivan uudenlaisena groteskina soveltajana. Hän on myös varoittava esimerkki siitä, kuinka älykäs ihminen voi päätyä rasistiksi ja fasistiksi.

Osin omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit, 1932) Céline käyttää kirjan johtomotiivina yön käsitettä, joka pitää sisällään matkan ihmisenä olemisen yöhön, katalien motiivien, yllättävän vihamielisyyden, syntipukiksi joutumisen, sotakokemusten, ihmisen tuhoavien puolien, rumien kaupunginosien yöhön ja sen päähän, kalpeaan aamuun.

Céline käsittelee Voyagessa myös köyhyyttä ja köyhien alistuneisuutta ja alistuneisuudesta eroon pääsemistä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat usein yöaikaan. Kuolema on läsnä.

Alussa kuvataan rintamaoloja, joissa päähenkilö, armeijaan värväytynyt medisiinari Bardamu toimii öisin tiedustelijana.

Tärkeä kappale on Bardamun laivamatka Afrikkaan hoitamaan siirtomaatavaraliikkeen kauppa-asemaa.

Aluksi laivalla ollaan ystävällisiä Bardamuta kohtaan mutta sitten, ilman mitään erityistä syytä, kaikki muuttuu. Bardamusta tulee miehistön jäsenten ja muiden matkustajien turhautuneisuuden syntipukki, irrationaalisen vihamielisyyden kohde.

Bardamu päätyy toipilaaksi Pariisiin, eikä enää halua palata rintamalle. Hän tapaa Lolan, joka on rikas, kaunis nuori nainen, joka on tullut hyväntekeväisyystyöhön sodan runtelemaan Ranskaan. Lola ei tajua sotaolojen kauheutta ja rivisotilaan nimettömyyttä. Bardamu suuttuu hänelle, ja heidän välinsä katkeavat.

”Muistatko sinä Lola esimerkiksi yhtään ainoaa nimeä, yhtä ainoaa sotilasta niistä jotka tapettiin satavuotisessa sodassa?… Oletko ikinä yrittänyt saada tietoosi ainoatakaan niistä nimistä?… Et varmaan?…”

”He ovat sinulle yhtä nimettömiä, mitäänsanomattomia kuin tämän paperipainon viimeinen atomi, tässä edessä, kuin sinun aamupaskasi… Etkö tajua että he kuolivat tyhjän takia, Lola!”

Kirjan kieli on äkäistä, välillä runollista slangia, ja näkemys ihmisestä on pääosin negatiivinen. Siitä tuli arvostelu- ja myyntimenestys heti ilmestyttyään lokakuussa 1932. Malraux ja Sartre kehuivat kirjaa, ja Voyagen oikeudet myytiin 12 maahan.

Kirja toi Célinelle ja kustantaja Denoëlille paljon tuloja ja Célinelle ulkomaanmatkoja Neuvostoliittoa myöten – missä vain Leningrad teki häneen myönteisen vaikutuksen.

Hän jatkoi menestyksestään huolimatta lääkärinä ja tutkijana.

Vuonna 1936 ilmestyi Célinen toinen romaani Kuolema luotolla (Mort á credit), Voyagen jatko-osa. Se ei saanut hyvää vastaanottoa. Kaikki lehdet haukkuivat sen paikoin inhorealistista kieltä. Voyagea kiitelleet kirjailijat vaikenivat.

Kirjailija käyttää teoksen aiheistona omia lapsuuskokemuksiaan. Ensimmäisestä osasta tuttu lääkäri Bardamu palaa kuumehoureisessa mielessään lapsuutensa aikoihin ja aina 1890-luvulle asti. Kirjan päättyessä on 1910-luku alkanut.

Bardamun isä Auguste ei rakasta poikaansa ja näkee hänet vääristävien linssien läpi rikollisuuteen taipuvaisena taakkana. Pojasta tulee syntipukki. Mutta kaikkeen pahaan syyllisiä ovat Augusten monologeissa myös juutalaiset ja vapaamuurarit.

Myös tässä kuten Voyagessa seksuaalisuus kulkee läpi kirjan ja on sen keskeistä tematiikkaa.

Célinestä tuli 1930-luvun loppupuolella antisemitisti ja Saksan miehitettyä maan natsien myötäilijä. Hän ihaili Hitleriä, Mussolinia ja Francoa.

Célinen ensimmäisissä romaaneissa ei ole antisemitismiä eikä edes yhtään juutalaista henkilöä. Sen sijaan negatiivisia juutalaisia hahmoja löytyy Célinen näytelmästä L’Eglise (1933).

Célinen elämäkerran kirjoittanut F. Vitoux erottaa kirjassaan kuusi syytä antisemitismiin ja kertoo sen juontuvan lapsuudesta. Célinen isä Fernand oli monella tapaa kuin Auguste. Hänelle juutalaiset oli ryhmä, jota saattoi syyttää kaikista vaikeuksista.

Toisen romaanin torjunta teki Célinestä kaunaisen. Myös hänen pasifisminsa oli yksi antisemitismiä selittävä tekijä. Céline ajatteli, että uusi sota on estettävä vaikka myötäilemällä naapurimaan rasistista oppia.

Antisemitismiään ja muuta ihmisvihaansa Céline esitteli kolmessa pamfletissa vuosina 1937, 1938 ja 1941.

Céline ei ollut ajatustensa kanssa Ranskassa yksin. Elämäkerturi Vitoux ja fasismin vetovoimaisuutta Fasismin lumous -kirjassaan (2013) tutkinut Tarmo Kunnas veikkaavat, että Célinen ura kansanterveysmiehenä on tukenut antisemitistä ajattelua.

Hitlerin ajatukset arjalaisista, veren puhtaudesta ja kurista löysivät hänestä kaikupohjaa, sillä Céline oli varma Ranskan kansan alkoholisoitumisesta ja rappiosta.

Syynä Célinen antisemitismiin Vitoux näkee myös terveysongelmat. Sota oli jättänyt jälkensä ja kipunsa. Voyagen ihailtu groteski tyyli on osaltaan silkan fyysisen kivun ja säryn kirvoittamaa.

Matka Neuvostoliittoon vuonna 1936 vaikutti myös Célinen poliittisen ajattelunsa muuttumiseen.

Neuvostoliiton-matkan jälkeen kirjoitetussa Mea culpa -pamfletissa (1936) Céline piti jokaista sellaista systeemiä vaarallisena, joka lupaa ruusuista tulevaisuutta ja on valmis sen eteen tekemään kostotoimia, teloittamaan ja täyttämään vankileirejä. Céline meni äärimmäisiin päätelmiin: jo toivokin oli pahaa, samoin kapinointi.

Céline kirjoitti äkäisesti, mutta kivusta seurasi myös paljon vihaa, joka alkoi vuoden 1936 jälkeen kohdistua yhä enemmän oman mielikuvituksen luomiin syntipukkeihin.

Céline pakeni vaimonsa kanssa Tanskaan, kun liittoutuneiden voitto alkoi vaikuttaa varmalta.

Sota Euroopassa loppui: Mussolini teloitettiin, Hitler teki itsemurhan, britit vapauttivat Tanskan 8. toukokuuta. Marsalkka Keitel allekirjoitti Saksan antautumisasiakirjan. Tähän kaikkeen meni 10 päivää.

Joulukuussa 1945 Célinen tausta natsimielisenä kirjailijana paljastui Tanskassa. Hänet pidätettiin. Céline oli Tanskassa vankilassa puolitoista vuotta.

Hän vapautui 1947 ja jäi vaimonsa kanssa Tanskaan. Vuonna 1950 Céline tuomittiin poissaolevana yhteistyömiehenä Ranskassa vuoden vankeuteen, rahakorvauksiin ja kansalaisluottamuksen menetykseen, mutta jo vuonna 1951 hänet armahdettiin. Tässä auttoi adressi, jolla monet ranskalaiset ja amerikkalaiset kirjailijat tukivat Célineä, joukossa oli myös juutalainen professori Milton Hindus.

Céline kirjoitti loppuvuosinaan trilogian. Dún chateau láutre ilmestyi 1957, Nord 1960 ja Rigodon 1969. Sen kaikki osat kertovat Célinen ja hänen vaimonsa Lucetten Ranskasta paon eri vaiheista.

Céline kuoli aivoverenvuotoon 67-vuotiaana vuonna 1961.

_________________

Uusi käännös haudan takaa

Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyi Jukka Mannerkorven (1944–2012) suomentamana vuonna 1966 Tammelta. Kääntäjää jäivät vaivaamaan käännöksen monet virheet.

Mannerkorpi toimitti Siltalalle uuden käännöksen huhtikuussa 2012, kuukautta ennen kuolemaansa sydänleikkauksen komplikaatioihin.

Mannerkorpi oli vasta 22-vuotias ensimmäisen käännöksen ilmestyessä. Se selittää osan epäonnistuneista käännösratkaisuista, joiden vuoksi hän halusi kääntää teoksen uudelleen.

Häntä harmitti muun muassa se, että hän käytti sanaa ”nivushommat” pillun tai panohommien sijaan.

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. Suom. Jukka Mannerkorpi. Siltala 2012. 549 s.

Antti Oksanen