Kirjoittanut Hanna Nikkanen

Kiitos & anteeks

Lukuaika: 2 minuuttia

Kiitos & anteeks

Kummilapsijärjestöjen hyväntekijöillä on erikoisia ajatuksia auttamisesta.

”Haluaisin keskustella siitä omistamastani afrikkalaislapsesta.” Huono alku puhelulle.

Kummilapsitoiminta on kehitysyhteistyötä kummallisimmillaan. Sen takana on joukko kiistattomia hyveitä: vilpitön halu auttaa, into tutustua vieraisiin kulttuureihin, rakkaus ruohonjuuritason yhteisötyöhön. Ja jotenkin se johtaa sekopäisiin tilanteisiin.

Kummijärjestöjen työntekijät kertovat huimia juttuja. On kodinelektroniikkaa, jota lähetetään Suomesta sähköttömiin kyliin. On likaisia setiä, jotka valitsevat kummilapsekseen nätin lukiolaistytön ja ilmestyvät yllätysvierailulle. On kummivanhempia, jotka uskovat ostaneensa oikeuden käskeä lasta valitsemiensa harrastusten ja opintojen pariin. On lukemattomia tyyriitä lahjoja, jotka herättävät tuhoisaa kateutta vastaanottajan ystäväpiirissä.

”Joskus kummivanhemmat eivät tajua, miten erilaista elämä on siellä”, Plan Suomi Säätiön viestintäpäällikkö Marja-Leena Suvanto pohtii.

Kummitoiminta on erinomainen tapa kerätä yksityisiä lahjoituksia. Henkilökohtainen kontakti kohdemaan lapseen hellittää kummasti lahjoittajien kukkaronnyörejä. Kummit kehuvat saavansa suhteesta vähintään yhtä paljon kuin avun vastaanottaja: kummiyhteys tuntuu oikealta ystävyydeltä, kansainvälisyyskasvatukseltakin.

Kahden vieraan ihmisen välisessä avustussuhteessa on silti hurjan draaman ainekset. On elämänsisältöä hakevia kummeja, jotka tuppautuvat kiusaantuneen lapsen elämään. On lapsia, joiden mielikuvituksessa kaukomailla asuvat ventovieraat auttajat paisuvat pelastajiksi.

Antajille myydään hyvää omaatuntoa ja kiitollisuutta – niin kai kaikessa hyväntekeväisyydessä. Apuun ja kiitollisuuteen perustuva suhde vieraiden ihmisten välillä on kuitenkin outo ja intiimi ja täynnä ihonväriin, sosiaaliluokkaan ja sukupuoleen liittyviä rankkoja odotuksia. Tarinoista päätellen auttajien on usein vaikea ymmärtää oman roolinsa rajoja.

”Intiaaneja”, huudahti muuan kummi haltioissaan törmättyään yllätyskäynnille guatemalalaiseen kouluun, ja heilutti dollarin seteliä. ”Tanssikaa joku tanssi!”

Tanssikäskyn saaneet koululaiset olivat raivoissaan. Moni erosi – akuutista rahapulasta huolimatta – kummiohjelmasta.

”Se oli vapauttavinta, mitä olen ikinä saanut tässä työpaikassa tehdä”, yhdysvaltalaisen järjestön paikallinen kummikoordinaattori sanoi postitettuaan kummilasten erokirjeet.

Suomalaiset kummijärjestöt vakuuttavat, että täkäläiset kummit eivät pääse kohteisiin riehumaan kuin intiaanitanssia vaatinut jenkki. Osa selittää asiaa hyväntekeväisyyskulttuurilla ja silkalla kehtaamisella: suomalaiset eivät tee numeroa auttamisestaan.

Järjestöt ovat myös ryhdistäneet ja yhtenäistäneet eettisiä ohjeitaan. Kaikki tähän juttuun haastatellut järjestöt ovat allekirjoittaneet suomalaisten kummijärjestöjen yhteisen ohjeiston, jolla pyritään estämään muun muassa eriarvoisuuden syntymistä kummikohteessa. Samalla yhä harvempi järjestö suuntaa avun suoraan yksittäisille lapsille; rahat kulutetaan tavallisesti koko yhteisöä koskettaviin hankkeisiin. Lapsikontakti on ainoastaan markkinointikikka – ja parempi niin.

Hanna Nikkanen