Avuttomat saattavat oikeasti tarvita apua.
Minulla oli joitakin vuosia sitten tuttava, joka tunnettiin äärimmäisen rasittavana ihmisenä. Naisella oli tapana puhua puolitutuillekin pitkästi ja vetoavasti siitä, miten onnettomia asioita hänelle on taas tapahtunut ja miten vaikeaa hänellä on.
Kaikki, jotka jäivät hänen kynsiinsä vaikkapa kadulla, jäivät lopulta hämmentyneinä seisomaan, aivan kuin heidät olisi pyyhitty oksennuksella.
Kun kuuntelin ihmisten valitusta naisen käytöksestä, vaikutti lopulta siltä, että naisen pahin synti oli huomionkipeys. Havahduin ihmettelemään, miksi on niin, että kun ihmiset saavat ihmisen ”kiinni” huomionkipeydestä, heidän ensimmäinen ajatuksensa on että no sitä ei ainakaan saa hänelle antaa.
”Hälytys! Älkää kukaan antako sille hirveälle naiselle sitä mitä se haluaa!”
Sittemmin olen löytänyt uhriutumisen käsitteen, joka lienee vielä vakavampaa ihmisten väärinkäyttöä kuin huomionkipeys.
Jotkut näkevät uhriutumista kaikkialla yhteiskunnassa, syvällä sen rakenteissa. Esimerkiksi City-lehdessä (2012) on tiivistetty uhriutumisen luonne seuraavasti: ”Jotkut tuntevat olevansa uhreja, vaikkei heille olisi tapahtunut mitään traagista.”
Ihmettelen ihmisten valmiutta väittää tietävänsä toisen ihmisen elämän traagisuudesta paljoakaan. On helppo sanoa, etteivät sinun arkihuolesi kuulosta yhtään omaperäisiltä, mutta traagisuushan on subjektiivinen kokemus, johon liittyy paljon tekijöitä, joista muut eivät voi tietää.
Puhumattakaan siitä, että ihmisen menneisyydessä on saattanut tapahtua jotakin hyvin traagista, josta emme tiedä tai jonka traagisuutta emme ymmärrä.
Miksi usein ajatellaan, että jos joku tuo esiin omaa surkeuttaan, avuttomuuttaan tai uhriuttaan, se viittaa siihen, että tälle ihmiselle nimenomaan ei ole tapahtunut mitään traagista.
Koska toivomme niin?
Miksi kukaan kerjäisi sääliä epätoivoisesti, jos sille ei ole mitään syytä? Onkohan mitään väärää ihmisten välisissä suhteissa koskaan tapahtunutkaan, kun kaikki, jotka väittävät olevansa jonkin uhreja, valehtelevat?
Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.
On ilmeistä että elämässä on tilanteita, jolloin pitää toimia eikä lyyhistyä voimattomaksi. Mutta ei avuttomuus ole mikään kiero keksintö tai juoni muiden manipuloimiseksi, vaan tunne, joka kertoo tilanteesta, jossa ihminen on, tai siitä, miten hän tilanteensa itse kokee.
Avuttomuuden tunteminen tai sen avoin ilmaiseminen ei tarkoita, että sitoutuu avuttomuuteen koko elämäkseen ja valitsee yleisen velttouden ja toimettomuuden, vaan se nimenomaan mahdollistaa kasvun vahvemmaksi ihmiseksi ja myös toisten ihmisten vajavaisuuden sietämisen.
Jos avuttomuuden ilmaiseminen on aina ”uhriutumista” ja siten tulee aina torjutuksi, kuinka siitä tunteesta voisikaan päästä eroon?
Ruusu Haarla