Arvot voivat ohjata toimintaa, mutta ne eivät saa raamittaa todellisuutta, Kimmo Jylhämö kirjoittaa pääkirjoituksessaan.
Jos Voima olisi tutkimusta, sitä voisi ehkä kutsua ”taistelevaksi tutkimukseksi”, ainakin jos inspiroituu Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirjasta Taisteleva tutkimus. Kirja käsittelee aktivistien tekemää tiedettä, jossa poliittisuus pakenee politiikkaa ja puolueita. Nykyäänhän tehdään paljon poliittista, taistelevaa tai osallistuvaa tutkimusta ja taidetta.
Ohjasin joitakin vuosia Aalto-yliopistossa kirjoittamisen kurssia taiteen maisteriopiskelijoille. Taiteilijoiden pitää taiteellisen työn lisäksi kirjoittaa teoreettinen opinnäyte. Heidän opintosuunnitelmassaan taide oli ilmaisukeinoiltaan täysin vapaata.
Monien taiteilijoiden työ on lähellä aktivismia. Osa taiteilijoista kokee tosin ahdistavaksi sen, että heillä pitäisi olla jotakin poliittista sanottavaa. Politiikkaa ei voi tuputtaa. Jos kaikki politisoidaan, onko mikään enää poliittista?
Samalla hiekkaan piirretyllä viivalla toimitaan myös journalismissa. On kysyttävä alati, mitä sitoutuminen ylipäätään tarkoittaa.
Enkä tarkoita pelkästään poliittista sitoutumista, vaan kysymyksiä siitä, miten voimme tavoitella totuutta, millaisessa suhteessa me olemme todellisuuteen ja millaiset näkemykset ohjaavat elämäämme.
Voimassa on ollut ihanteena tehdä yhtä aikaa vapaata ja sitoutunutta journalismia. Vaikka kaikki journalismikin on sidottu arvoihin, ei journalismi voi olla arvojen ja mielipiteiden esittämistä vaan totuuden etsimistä. Samalla kun arvot ohjaavat toimintaa, ne eivät saa raamittaa todellisuutta.
Tässä mielessä ajatus taistelevasta tutkimuksesta tai totuuden puolueellisuudesta on yhtä tärkeä kuin vaatimus siitä, että faktojen on pidettävä kutinsa.
On jaksettava ajatella ja nähdä myös ristiriidat.
”Tietovuotojen, aktivismin ja poliittisen journalismin tarkoituksena on edistää ihmisen kykyä käyttää järkeä ja tehdä sen pohjalta päätöksiä”, toimittaja Glenn Greenwald väittää kirjassaan Ei pakotietä.
Näin hän toivoi tapahtuvan Edward Snowdenin paljastusten ansiosta. Tosin paljastuksista on vaikea vetää johtopäätöksiä poliittiselle toiminnalle.
Vai mitä voidaan sanoa esimerkiksi Wikileaksin julkaisemien diplomaattisähkeiden perusteella? Niiden perusteella ainakin amerikkalaiset diplomaatit ovat tienneet kauan, että Ukrainan liittyminen Natoon johtaisi todennäköisesti Venäjän vastatoimiin, kuten selviää Teemu Muhosen artikkelista sivulla 24.
Totuus on erikoinen eläin, jota saa harvoin kiinni itse teosta. Vai mitä pitäisi olla mieltä viranomaisten sensuroimasta pietarilaisen undergroundtaiteilija Irina Dudinan väitteestä: ”Venäjä on maailman liberaalein maa!”
Kenen puolella on totuus?
Kimmo Jylhämö
