Kuka päättää maailmanrauhasta?
Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian hyökkäys Irakiin ilman YK:n tukea siirtää maailmanpolitiikan uudelle aikajaksolle. Se laajentaa sotilaallisen itsepuolustuksen ajatuksen kattamaan melkein minkä tahansa sotatoimen. Toisaalta sen täsmäaseet osuvat kaikkein tarkimmin läntisen maailman omien moraaliarvojen bunkkereihin.
Kylmän sodan kauhun tasapainossa kummankin suurvaltapuolen sotahaukkoja jarrutti tieto siitä, että omat ylilyönnit käynnistäisivät sen kuuluisan maailmanlopunkoneen. Sittemmin Neuvostoliiton romahdus jätti myös voittaneen blokin työllä ja vaivalla laaditun sotaryhmityksen vaille tehtävää.
Terroristiryhmistä ja terroristivaltioista kyhätty uusi viholliskuva eroaa edeltäjästään siinä, että sitä vastaan voidaan yrittää hyökätä ilman totaalisen vastaiskun pelkoa. Ja siksi niin myös tehdään. Riippumatta siitä kuka kulloinkin heittää ensimmäisen kiven, voi hyvin kysyä, mihin kenenkin kivet kipeimmin osuvat.
Nyt syntyvä uusi pelon geopolitiikka voi olla jopa aiempaa ahdistavampi. Päivitetty voimapolitiikan linja kietoo koko maailman aivan uudenlaiseen terrorin ja vastaterrorin verkostoon. Tässä kauhun rautahäkissä meidät kaikki on suljettu samojen kaltereiden taakse itsemurhapommien, kuolleista herätettyjen kulkutautien, putoavien lentokoneiden ja otteiltaan yhä totalitaarisemmiksi käyvien vapaan maailman vartijoiden kanssa.
Edes miljoonien ihmisten vetoomukset eivät näytä voivan vaikuttaa johtavien länsimaiden johtajien politiikkaan. Onko tämä sitä demokratiaa, jota niin usein tarjoillaan malliksi muillekin? Pitäisikö vastalausemarssit ohjata sittenkin ohi poliitikkojen suoraan ylikansallisten öljy-yhtiöiden ja aseteollisuuden porteille? Kuka tässä hullussa maailmassa lopulta päättää sodasta ja rauhasta?
Tuomas Rantanen
