Mediataiteilija Hanna Haaslahti luotaa koneiden ja ihmisen vuorovaikutusta.
VUOSI 2003. KIASMA. Pimeän huoneen lattia on valaistu. Astuessani lattialle siihen ilmestyy varjo, joka seuraa minua. Hetken kuluttua varjoni alkaa monistaa itseään. Kävelen varovasti, tuntuu kuin varjoillani olisi oma elämänsä. Tunne on epätodellinen, en näe valoa, josta varjo tulee. Enkä tiedä, mihin varjot jatkavat matkaansa. Hyppään. Varjo hyppää. Se selvästi seuraa minua, mutta omalakisesti. Olen astunut Hanna Haaslahden installaatioon White Square.
MEDIATAITEILIJA HANNA HAASLAHTEA kiinnostaa vuorovaikutteisuus sekä ihmisen ja teknologian suhde. Olipa kyse installaatioista tai videoista, teosten lähtökohtana on usein jokin arkinen havainto.
”White Squaren ajatus varjoista tuli, kun kävelin pimeällä kadulla, ja katulamput loivat minulle kaksoisvarjon, eteen ja taakse. Varjo on visuaalinen todiste olemassaolostamme täällä. Mietin, voisiko se olla jonkin vuorovaikutuksen elementti.”
Haaslahden installaatioissa on kysymys luoduista ympäristöistä ja tilanteista, ihmisen ja teknologian kohtaamisesta. Ilman ihmisiä, katsojia ja osallistujia White Square on pelkkä valaistu neliö lattialla. Vasta ihmiset saavat teoksen elämään. ”Minua kiinnostaa katsoa, miten ihmiset reagoivat osallistuessaan installaatioon ja mitä tilanteesta avautuu”, Haaslahti sanoo.
Mediataiteen teokset pyrkivät usein olemaan vuorovaikutuksessa katsojiensa kanssa. Paradoksaalista kyllä, mediataide koetaan usein vaikeasti lähestyttäväksi. Haaslahden mukaan tämä johtuu siitä, että monet mediataiteen teokset päätyvät kertomaan enemmän teknisistä ongelmista kuin ihmisten elämästä.
Teknologiaa ja sen toimivuutta tärkeämpää Haaslahdelle on ihminen inhimillisine ongelmineen. ”Uteliaisuus saa ihmiset tutkimaan teosta, mutta alun ihmettelyn jälkeen teeman täytyy liukua sisältöön, katseen kääntyä tekniikasta ihmiseen itseensä. Intressini on ennemminkin ihmisissä kuin teknologiassa. Teos ei ole taidetta, jos se jää pelkästään teknologian ihmettelyksi”, Haaslahti kertoo.
MEDIATAITEILIJAKSI EI TULLA HETKESSÄ. Haaslahti aloitti uransa opiskelemalla lavastusta Italiassa, valokuvausta Lahden Muotoiluinstituutissa ja mediataidetta Chicagon yliopistossa. Opintonsa Haaslahti päätti Taideteollisen korkeakoulun Media Labissa.
1960-luvun lopulla syntynyt Haaslahti kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Haaslahden työt ovat kiertäneet lukuisissa näyttelyissä muun muassa Belgiassa, Tanskassa ja Hollannissa. Suomessa hänen töitään on nähty pääasiassa Kiasmassa.
”Kyllä mä haluaisin pitää enemmän näyttelyitä Suomessa”, Haaslahti sanoo, ”mutta ehkä täällä on vähemmän paikkoja, jotka ovat kiinnostuneita mediataiteesta.” Haaslahtea kyllästyttää mediataiteen sisäänpäinlämpiävyys. ”Välillä tuntuu, että mediataiteen teokset ja taiteilijat liikkuvat vain omilla mediataiteen festareillaan. Mediataiteilijoita kutsutaan vain erityisiin mediataiteen näyttelyihin tai jos johonkin tarvitaan mediataidetta”, Haaslahti kritisoi. ”Olin juuri Tanskassa, Sorøssa, isossa näyttelyssä, jonka teemana oli varjo ja johon oli kutsuttu kaikkien alojen taiteilijoita teemasta käsin. Se oli mielenkiintoista.”
MEDIATAITESEEN KUULUU, että katsojat haluavat usein testata teosta. Yleisö haluaa kokeilla, mitä teknologialla voi tehdä ja mihin asti se venyy ennen kuin rajat tulevat vastaan. ”Se kuuluu jotenkin mediateosten katsomistapaan”, Haaslahti nauraa ja lisää: ”En kyllä tiedä juurikaan muita kuvataiteen teoksia, joita samalla tavalla jatkuvasti testailtaisiin ja mittailtaisiin, että toimiiko se. Mutta se on osa ihmisen ja teknologian suhdetta, se täytyy vain hyväksyä.”
Töissään Haaslahti on miettinyt paljon katsomista. Teatterin, elokuvan ja installaatioiden katsomistavat poikkeavat paljon toisistaan. Opiskellessaan lavastusta ja teatteritieteitä Haaslahtea alkoi häiritä teatterissa vallalla oleva perustavanlaatuinen ero katsojien ja näyttämön välillä. ”Edes kokeellisissa teatteriesityksissä rajapinta yleisön ja esityksen välillä harvoin rikkoutuu. Tilanne on se, että tietyt ihmiset tietävät mitä esityksessä pitäisi tapahtua ja tietyt ei. Se on aina hierarkkinen tilanne.”
”Teatterissa koko katsomistapamme ja -kulttuurimme kulminoituu aika hurjalla tavalla, minusta olisi mielekästä etsiä sille joitakin vaihtoehtoja”, Haaslahti toteaa. Elokuvissa tilanne ei ole parempi. Yleisö on pimeässä ja piilossa ja katsoo valaistua valkokangasta yhdessä. ”Mielenkiintoista on, että ihmisen kokemus katsomastaan jollain tapaa peitetään”, Haaslahti pohtii. Ihmisen kokemus on elokuvissa toisarvoista, pääasia on ihmisen ulkopuolinen elementti.
Haaslahti haluaa kohdistaa katseen takaisin ihmiseen. Installaatioissa näyttämön ja katsomon rajapinta rikkoutuu, vain teos tietää, mitä tapahtuu, mutta kaikki joutuvat astumaan ”näyttämölle”. Installaatiossa katsojat ovat väistämättä myös fyysisessä suhteessa teokseen. Katsominen ei ole vain passiivista, vaan myös elämyksellistä. ”Installaatiot ovat yhdenlainen tapa kokea asioita. Tietenkään niillä ei voi kertoa tarinoita samaan tapaan kuin elokuvissa.”
VUOROVAIKUTTEISUUDEN LISÄKSI Haaslahtea kiinnostaa ihmisen fysiikka ja siihen liittyvät kysymykset. Haaslahti uskoo, että ihmisen tapa käyttää fysiikkaansa ja toimia vaikuttaa perustavanlaatuisesti kaikkeen ihmisen elämässä. Esimerkkinä hän mainitsee tietokonepelien pelaamisen.
”Peleissä on usein vahvana yksin pelaamisen metodi. Ihminen pelaa yksin konetta vastaan, ja jos minä voittaa, se saa kaiken. Vaikka pelit ovatkin tietyllä tapaa vapaita ideologioista, itse asetelma on vahva, fysiikka asetetaan konetta vastaan. Ihmisen fysiikka on niin voimakas, että se muistaa enemmän kuin sanat. Tietokoneen pelaaminen on kuin kuva yhteiskunnasta pienoiskoossa.”
Samaa fysiikan alistamista tiettyihin malleihin Haaslahti näkee muuallakin jokapäiväisessä elämässä.
”Olemme olevinamme niin vapaita, seksuaalisuuden ynnä muun suhteen, mutta samaan aikaan uudenlaiset asiat ja tavat kahlitsevat ihmisen fysiikkaa; miten ihmiset shoppaavat, miten katsovat leffoja. Toki se kaikki vaikuttaa.”
Huippu-urheilu on Haaslahden mukaan fysiikan alistamisen uskomattomin ilmentymä. Atleettinen, huippuunsa trimmattu ruumis on kadottanut kosketuksensa luovuuteen ja inhimillisyyteen. Urheilijan ruumis toteuttaa ihannetta robotista, täydellisestä koneesta. Haaslahti on kuvannut aerobic-kisoja lyhytelokuvaansa Solariumia varten.
”Se on ihan käsittämättömän absurdi tapa olla. Elokuva kertoo jollain tapaa koko tämän päivän olemisesta ja yrittämisestä, miten fysiikka pakotetaan tottelemaan tiettyä puhdasta suoritusta. Aerobicissa näkyy tanssin ja urheilun rajapiste, kisoissa se näyttäytyy lihasspektaakkelina, jolla yritetään edustaa siroutta. Fysiikasta tehty suorituskone. Aivan absurdia.”
Haaslahtea naurattaa taas. ”En mä tiedä kuka tätä kaikkea pyörittää. Mutta varmaan me sitten tykätään tästä, kun tämä on tällaista.”
TEKNOLOGIA KEHITTYY HUIMAA VAUHTIA, mutta sitä käyttävä ihminen muuttuu paljon hitaammin.
”Katsoin just erästä keskusteluohjelmaa, jossa puhuttiin ihmisen muistista. Siinä viitattiin tutkimukseen yhdysvaltalaisten kollektiivisista muistoista. Esimerkiksi suurella osalla erään tutkimuksen koehenkilöistä oli muistikuva siitä, että he ovat olleet Disneylandissa, vaikka todellisuudessa he eivät olleet koskaan käyneet siellä. Disneyland on kuitenkin niin voimakas osa USA:n identiteettiä, että ihmisten mieli rakentaa tämän muiston heidän päähänsä”, Haaslahti sanoo ja jatkaa: ”Onhan se hullua, että ihminen on edelleen yhtä hatarapäinen kuin aina ennenkin. Ihmisen elämä on niin epävakaata, ettei se voi omassa elämässään määritellä mikä on totta ja mikä ei. Ja sitten meillä on nämä eksaktit koneet, jotka asettavat vaatimuksen tehokkuudesta ja tarkkuudesta.”
Haaslahdelle tietokone ja sähkö ovat luonnollinen jatke pensseleille taiteen tekemisen välineenä. Hän pyrkii etsimään vaihtoehtoja markkinatalouden antamiin koneen ja ihmisen vuorovaikutussuhteisiin, joissa ihminen jää väistämättä yksin. Haaslahti haluaa luoda tilanteita, joissa ihmiset ovat hyviä, ei sellaisia joissa koneet ovat hyviä. Teknologia on väline, joka kääntää katseen takaisin ihmiseen itseensä. Mediataide on hetkellistä verrattuna marmoriin tai freskoihin.
”Tekniikka vanhenee”, Haaslahti toteaa. ”Jonkin ajan kuluttua näitäkään teoksia ei ole enää mahdollista koota, ei löydy samanlaisia välineitä. Katoavuus kuuluu installaatioiden luonteeseen. Ei näitä ole tehty kestämään vuosisatoja. Ja hyvä niin.”
http://fantomatico.org/artworks
Pilvi Porkola
