Kirjoittanut Sampsa Oinaala

Kapinoiva Majuri, kyyttökarjan kasvattaja

Lukuaika: 2 minuuttia

Kapinoiva Majuri, kyyttökarjan kasvattaja

Majurin navetta on kuin loikka menneeseen.

Talvipäivän kalpea valo siivilöityy sisään pienestä ristikkoikkunasta ja valaisee kaistaleen navetan harmaantunutta hirsiseinää. Lypsykonetta ei näy eikä tietokoneohjattua ruokinta-automaattia.

Ja entä lehmät? Ei, niiden utareet eivät ole turvonneet tuotannon äärimmäiseen tehokkuuteen tähtäävän rodunjalostuksen seurauksena niin, että repeäisivät maidon painosta ilman koossapitäviä verkkoliivejä. Eikä tämä karja sairasta ja popsi antibiootteja kuin mikäkin vanhainkodin punkkaan sukulaisilta unohtunut eilispäivän pellonraivaaja.

Lehmät ovat pieniä ja jänteviä. Valkoista turkkia täplittävät ruskea läikät. Vasikat pyörivät vapaina isompien ympärillä. Ne ovat kyyttöjä. Tässä navetassa elää muisto ajasta, jolloin elintarviketuotanto Pohjolassa perustui paikallisiin oloihin sopeutuneisiin alkuperäisrotuihin. Ennen kyytöt ammuivat jokaisessa itäsuomalaisessa navetassa. Nyt niitä on jäljellä vain muutamissa paikoissa. Ja jos isäntään on uskominen, tässä ovat kyytöistä puhdasrotuisimpina säilyneet yksilöt.

Lehmien kavereina navetassa pyörii parvi kanoja. Eivät nuokaan ihan häkkiin sullotuilta munimakoneilta näytä. Mustat höyhenet, punaiset heltat, vilkas ja alati valpas katse.

Hämeen mustia. Valioyksilöitä yhdestä Suomen harvinaisimmista maatiaiskanaroduista. Ei uskoisi, että Kouvolaan on matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä.

Pihapiiriin ei kantaudu liikenteen ääniä. Naapuritkin ovat kilometrien päässä metsän takana. Pihamaalla vastaan kaklattaa hanhiparvi. Kaksi koiraa touhottaa perässä ja sitten vielä viisi kissaa.

Ja lopuksi itse isäntä. Hoikka vartalo, poninhäntä, silmälasit, hiukan hipahtavat vaatteet. Ei näytä kymenlaaksolaisen maanviljelijän arkkityypiltä. Eikä sellainen olekaan. Uljas-Ilmari Majuri on kotoisin pohjoisesta. Ja hän on omistanut elämänsä alkuperäiskarjan varjelemiselle.

Yhteiskunta olettaa meistä kaikenlaista. Käydään koulua, opiskellaan, hankitaan ammatti ja ryhdytään tuottaviksi kansalaisiksi.

Uljas-Ilmari ei ole muottiin alistunut. Jo lapsena mies oli omapäinen. Jos koulussa jokin asia ei kiinnostanut, se jäi tekemättä. Todistukset vitosia vilisten Majuri pääsi lopulta oppivelvollisuuden ikeestä. Ammattiopinnot jäivät kesken.

Lapsesta asti Majurin mielen olivat täyttäneet lehmät. Kun mummon lehmäjutut loppuivat, hänen oli pakko keksiä lisää pienen Uljas-Ilmarin mieliksi. Leikkiautojen sijaan pojan käsissä kuluivat käpylehmät.

Jo parikymppisenä mies alkoi hankkia omia lehmiä. Niihin kuluivat kaikki rahat ja kaikki aika. Viitisen vuotta sitten Majuri pelasti kyyttökarjan, jota uhkasi teurastaminen, kun eläimiä hoitanut emäntä kuoli.

Vastavirtaan kulkijoilla ei ole aina helppoa. Kun Voima haastatteli Majuria vuonna 2000, hän oli vaikeuksissa naapureidensa kanssa. Jaalan vanha maaseutuyhteisö ei sulattanut kylälle muuttanutta kummajaista, vaan yritti päästä hänestä eroon kaikin keinoin.

Uusi koti löytyi Valkealan syrjäkylältä, mutta eivät ongelmat siihen ole loppuneet. Lehmistä ei saa mitään tuottoa, sillä EU-aikana ei maitokiintiötä pienelle tuottajalle myönnetä. Sen sijaan rahaa karjan ylläpitoon kyllä uppoaa.

Valtion geenipankki on ostanut Majurin lehmiä ja tallentanut niiden korvaamattoman arvokasta perimää, mutta valtiolta tai EU:lta ei silti heru taloudellista tukea sarvipäiden kasvattajalle. Pienen työkyvyttömyyseläkkeen Uljas-Ilmari on sentään onnistunut saamaan, mutta menot ovat pysyvästi tuloja suuremmat.

Taloudellisesti tuottamaton karjanpito ei muutenkaan ole istunut yhteiskunnan normeihin – varsinkaan, kun isäntä on esimerkiksi kieltäytynyt laittamasta lehmilleen EU:n velvoittamia korvamerkkejä.

Pihalla on ravannut poliiseja ja muita pamppuja ja useampikin yö on mennyt ilman unta ennen kuin asiat ovat ratkenneet. Ja kaiken kukkuraksi paikallinen huoltoasemayrittäjä on leivänjatketta etsivän miehen varalta sijoittanut roskalavojensa luokse valvontakameran.

Apuun ovat tulleet yksityiset ihmiset, joiden antamien lahjoitusten turvin navettaan tulee vettä ja lehmillä riittää purtavaa. Nyt ei silti näytä hyvältä. Auto on rikki ja heinätkin melkein lopussa.

Aina Uljas-Ilmari Majuri on selvinnyt jotenkin ja uskoo selviytyvänsä myös jatkossa. Silloin tällöin mielessä kajastelee kuitenkin se päivä, jolloin teurasauto kaartaa pihaan. Muutaman lehmän ylläpitoon rahat riittäisivät. Mutta silloin korvaamaton geeniperimä katoaisi ikiajoiksi.

Sampsa Oinaala

mainos