Timo Kämäräinen nousee Kansallisteatterin lavalle keskustelemaan Palsasta sävelin.
Suomalaisen taiteen kuvainraastaja, penisten, perversioiden, häpeän ja kuoleman kuvittaja, Kalervo Palsa (1947–1987), jatkaa postuumia voittokulkuaan, nyt näyttämöllä. Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin monologinäytelmä Palsa saa ensi-iltansa Kansallisteatterin päälavalla elokuussa.
Paitsi että kyseessä ei tarkkaan ottaen ole monologi. Lavalle itse astuva Smeds saa vastaparikseen perkussioilla ja efektilootalla vahvistetun yhden miehen kitaraorkesterin. Tämä yksi mies on jazzvirtuoosi, säveltäjä ja tuottaja Timo Kämäräinen, joka tunnetaan myös Ismo Alangon ja Olavi Uusivirran orkestereista.
”Olen seurannut Kristianin teatterintekoa, ja aina ajatellut, että hänen kanssaan olisi mukava tehdä töitä. Meillä oli yhteisiä tuttavia, ja Mr. Vertigossa soitti ystäviäni, jazz-muusikot Joonas Riippa, Aki Rissanen ja Verneri Pohjola. Sitten hänen tiimistään otettiin yhteyttä”, Kämäräinen kertoo siitä, miten aloitti yhteistyön Smedisin kanssa.
Silloin Kämäräinen päätyi lavalle kommunikoimaan sävelin näyttelijöiden kanssa osana Smedsin Dostojevski-tulkintaa Münchenin maineikkaassa Kammerspiele-teatterissa.
”Kuten tässä Palsassa, myös siinä oli ideana sellainen one man band, eräänlainen progetrio, jossa jaloilla soitan bassorumpua ja haitsua, käsillä kitaraa ja bassoa. Olen kehitellyt sellaista systeemiä, jossa jakosuotimen läpi viedyn oktaaverin avulla voin soittaa kitaralla sekä kitaraa että bassoa”, Kämäräinen kertoo käyttämästään tekniikasta innokkaasti elehtien.
Mitä tämä sähköinen yhden miehen orkesteri tekee teatterissa?
”Voisi sanoa, että kyse on aika paljon dialogista”, Kämäräinen sanoo, ”vaikka tietysti myös maisemoinnista.”
”Näyttämömusiikki on usein tavallaan vain muuten esitetyn alleviivaamista. Eikä tässä ole sinänsä mitään vikaa, joskus sen pitää olla juuri niin, että esityksen hengestä saadaan kiinni. Pidän itsekin arkkitehtonisesta pop-musiikista, joka usein on äärimmäisen tårta på tårta: kun teksti menee näin, niin yhtye vastaa näin.”
Kämäräisen mukaan tässä esityksessä pyrkimyksenä on jättää mahdollisimman pitkään tilaa vaihtoehdoille, tulkinnalle, ja seurailla intuitiivisesti lavalla muuttuvia energiatiloja.
Kämäräisen mukaan Palsan tarina alkoi jo Saksassa.
”Saksalainen teatterihistoria on pitkä ja sivistystaso syvä; teatterin tekemisen tapa on vakava ja älyllinen. Meillä oli siellä mukana materiaalia Palsasta, ja hänestä tuli Kristianille ja mulle mieleen hyvässä mielessä tietynlainen yksinäisyys, syrjäisyys ja samanistinen häiriökäyttäytyminen. ”
Kämäräisen mukaan Smedsin näkökulma Palsaan on äärimmäisen mielenkiintoinen. ”Molempia yhdistää Lappi, pohjoisuus, tietynlainen lämpö. Ja on siinä haastamista kahden ison persoonan välillä.”
Kämäräisen puheesta paistaa läpi lämpö traagista suomalaista (mies)taiteilijan arkkityyppiä kohtaan.
”Myytin pönkittämisestä ei ole kyse. Voimakkaita väitteitä varmasti on, ja provokaatiota. Mutta pohjimmiltaan kyse on halusta ymmärtää.”
Palsa ei ole helpoin ymmärrettävä, mutta hänen taiteensa provokatiivisuus todennäköisesti näkyy myös Palsassa. Mutta miten?
”Muusikon musiikilliset perversiot voivat olla monimuotoisia ja toisinaan huonosti välittyviä. Mikä on pervoa mulle, saattaa olla banaliteetti toiselle”, Kämäräinen pohtii.
”Härski ääni, vaikka miltä ejakulaatio kuulostaa, kyllähän sen voi kuvitella. Nekrofiliahan on yleistä Palsan kuvissa, ja sitäkin voisi kuvittaa musiikillisesti. Mutta aika vähän sitä on tullut tässä käytettyä toistaiseksi. Se on vaikea laji. Kuvittele vaikka Hendrixin härskein saundi, nythän se on täysin konventionaalinen.”
Kämäräinen lisää, ettei musiikin sisällä provokaatio ole koskaan tuottanut hänelle ongelmaa.
”Ei ole tuntunut raskaalta vaikka tuottaa ikävää ääntä. Mutta en ole ehtinyt miettiä, pitääkö mun tässä esityksessä itse varsinaisesti provosoida, vaan syntyykö se pikemminkin mun ja Kristianin vuoropuheluna.”
Kristian Smedsin & Rosa Liksomin monologinäytelmä saa ensi-iltansa Kansallisteatterin päälavalla 23. elokuuta.
Tapani Möttönen
