Arvostelussa Maija Muinosen kirja Mustat paperit.

Maija Muinosen kirjeromaani Mustat paperit on sukua Kristina Carlsonin William N. Päiväkirjalle. Se, mikä Carlsonin kirjassa on mondeenin rapsakkaa ja ihanan ynseää, on Mustissa papereissa mondeenia maalailevuutta.

Ann Miel on pienen lapsen äiti, joka alkaa kirjoittaa kirjeitä läheisilleen ennen kuolemaansa. Romaanin kieli on ihastuttavaa:

”Voit katsoa tätä kaikkea niin kuin piirustusta, ja mitä sinä silloin näet: tämä on sinun kuvasi ja sinun äitisi kuva ja meren kuva ja jättiläisen koukeroparran kuva tai hänen aivastuksensa ja ilmakuva meidän kaupungistamme tai pelto lentokoneesta, mikä siellä kasvaa?”

Mustat paperit on teennäinen kirja hahmojen nimiä myöten: Luc. Robert Grotto (luola), vuorikiipeilijä. Ann Miel (hunaja).

Kirjan kovinta antia on kielen ilmaisuvoiman kaunokirjallinen manipulointi, joka on sinänsä tavallinen ominaisuus kirjallisuudessa. Sofi Oksanen kirjoittaisi näin, jos osaisi. Hänellä on samanlaista viehtymystä draamallisiin tilanteisiin, mutta ei Muinosen kykyä tuoda niitä kieleen.

Kirjeissään äiti kuvittelee lapselle tulevaisuuden, jopa järjestää sen. Kirjemuodon käyttäminen on mainio idea. Omistushalu, identiteetin ja elämäntarinan rakentuminen paperilla ja tärkeiden ihmisten välityksellä näkyy Ann Mielin henkilökuvassa juuri rajallisuuden julmuutena.

Päähenkilön rajallisuus luodaan kirjemuodon avulla. Hänestä tulee kirjeissään koomisuuteen asti tukahduttava ihminen. Ehkä hän ei niinkään pyri hallitsemaan kaikkien elämää, vaan kirjoittaa sen valmiiksi ja täydelliseksi voidakseen luopua siitä.

Teennäisyyden voi laskea tyyliominaisuudeksi. Ehkä teennäisyys ei ole Mustissa papereissa vaan kirjeitä kirjoittavassa Annissa.

En pidä tästä kirjasta, mutta se johtuu ennen kaikkea inhostani kaunokirjallista metatekstuaalisuutta kohtaan. Kaiken paperisuus on jo nähty, se tympii.

Paperit, mustat tai valkoiset, täydellisyyden, epätäydellisyyden, kerronnan, fiktion, elämän, psykologian, kirjallisuuden – minkä tahansa – kuvana alkavat olla loppuun kirjoitettuja. En jaksa innostua tällaisesta, ja kielen hajoamista ilmentävä loppukin tuntuu lattealta.

Mustat paperit ei kuitenkaan ole lajissaan huono. Teos on paremminkin lukemisen arvoinen. Muinosen kyky ajatella kielellä pesee suomiproosan kuningattaret Sofi Oksasen ja Riikka Pulkkisen tuosta vaan.

Maija Muinonen: Mustat paperit, Teos 2013. 116 s. Neljä tähteä.

Maaria Pääjärvi