Sananvalta: Riiaminen on hieno asia.
Riiaaminen on hieno asia. Se mystinen aika, kun isällä oli korkeakorkoiset nahkakengät ja äiti kokeili miltä tupakka maistuu. Asiaan kuuluvat myös hikoilu ja orastavat sydänkohtaukset. Monenlaisia vastoinkäymisiä täytyy voittaa, alkaen siitä ettei mielitietty ehkä olekaan suosiollinen. Vanhemmat näyttelevät suurta roolia, ja varsinkin tulevien appivanhempien kuuluu testata kokelasreppanaa monin tavoin. Minun kokemukseni mukaan sulhasehdokas voidaan laittaa vaikka kaivamaan soramonttua, ihan huvin vuoksi.
Riiuussa korostuvat sukupuoliroolien merkitys ja oman reviirin puolustaminen. Kylien välillä on käyty verisiä joukkotappeluita tanssipaikkojen pusikoissa. Samalla on eläimen raivolla yritetty nimenomaan niitä naapurikylän neitoja. Meilläpäin joen eri puolilla asuvat nuoret uroot ovat kesäöisin soutaneet keskelle jokea ja heitelleet toisiaan kivillä. Tähän hommaan osallistuivat aikanaan myös pappani ja myöhemmin isäni. Isä osui kerran vahingossa erästä mukaan tullutta tyttöä päähän, mutta ei sillä ollut niin väliä, mitäs tunki miesten hommiin.
Mummulle entisen kotikylän miehet, yli 80-vuotiaat, siunailevat vieläkin, että minkä tempun teit, menit sille eteläpuoliselle. Pappa ei tosin ollut kova poika vikittelemään, sinnikäs kylläkin. Ei uskaltanut hakea mummua pelille, mutta seurasi tätä aina tanssien jälkeen kotiin. Mummu asteli edellä lauleskellen, pappa polki pyörällä vähän matkan päässä. ”Semmonen pöhölö, mutta komia”, sanoi mummu, ja niin tulivat häät.
Varsinkin vanhemmilla miehillä on tapana taivastella, ettei näistä nykyajan kolleista ole mihinkään. Isäni kertoo legendaa jonka mukaan hiihti 30 asteen pakkasessa metsien läpi äidin kototaloon, istui pari tuntia keittiönpöydän ääressä kaappikellon raksuttaessa, ja hiihti ne 20 kilometriä takaisin suudelman voimalla. Ensitapaamisella näytettiin sillekin pojalle kaapin paikka. Isä ajoi pihaan oikein omalla autolla, komeasti oven eteen. Oli föönannut kultaisen etutukkansa lainekiehkuraksi. Mummu tuli sisälle maitoämpärit käsissä ja karjaisi jo eteisessä, että kuka perkele on ajanut jonkun rotiskon keskelle hänen navettapolkuaan. Isä jätti sen jälkeen auton pihatien päähän, ja hääthän siitä tulivat.
Riiausrituaalit ovat muuttuneet aikojen kuluessa, mutta yksi pysyy tiukasti mukana: poika tekee aloitteen ja toimii, tytön osa on lähinnä hymyillä kainosti. Teini-ikäisenä lähdin hyväksi todetun tavan mukaan hakemaan sulhasta tansseista, tässä tapauksessa yläasteen jumppasalissa viikonloppuisin järjestetyistä limudiskoista. Äiti kreppasi tukkani kärsivällisesti joka lauantai. Päänahka paloi monta kertaa, silmissä oli hentoa vaaleanpunaista luomiväriä ja huulissa kiillettä. Matka piti polkea pää jäässä ilman pipoa, ettei tukka olisi latistunut, lapasia käyttivät vain idiootit ja tiukkojen strechfarkkujen alle ei mahtunut sukkahousuja. Päässä pyöri kuvia ihanista valkohampaisista pojista, mutta lopulta olisin tanssinut vaikka minkä finninaaman kanssa. Koko nelivuotisen diskoilu-urani aikana minua ei tullut hakemaan kukaan, mikä oli hyvin traagista. Sulhasen sijaan sain palkakseni sinivioletit sormet ja varpaat, loppuiäksi huonontuneen ääreisverenkierron.
Aikani seinäruusuna tuskailtuani aloin riiata ympäri maakuntaa ja parin muunkin puolella. Tytön reissaamista ei pidetty vieläkään sinä oikeana, kunniallisena riiaamisena, enemmänkin huoraamisena. Mutta kun toin kotiin näytille meijerin toimitusjohtajan, joka ajoi erikoismaalattua Bemaria ja kävi sorsanpyynnissä, sain kaiken anteeksi.
Suhteen päätyttyä isä itki menetettyä metsästyskaveria. Minä mietin, että hilipati heijaa, seuraavana vuorossa Etelä-Suomi.
Marjo Isopahkala, marjoisopahkala(a)auriamail.net
