Huippuohjaamisen paskaduuni

Lukuaika: 7 minuuttia

Huippuohjaamisen paskaduuni

”Emme tee televisiolla mitään, ellemme tee sillä jotain.” Eero Tammi kertoo elokuvatekijä Eero Tuomikosken laadullisista harppauksista.

”Haemme taksilla Eeron krapulavuoteeltaan ja menemme Vanhalle, koska henki saattaa leijua sielläkin. Vanhalla ei puoli yhdentoista aikaan myydä olutta ruokailemattomille, joten otamme kahvit tarjoilijan kiellellessä, että täällä ei kuvata. Lupaamme, että hänestä ei oteta yhtään kuvaa missään tapauksessa eikä yhteydessä.” Jari Tervo kirjoitti näin Ilta-Sanomissa vuonna 1984, yhdessä lukemattomista Eero Tuomikoskea käsittelevistä lehtijutuista.

Suomalaisessa kulttuurielämässä “tuomikoskelainen suuri linja” näyttäytyy omalaatuisesti väreilevänä laadullisten harppausten jatkumona.

Eeero Tuomikoski syntyi Oulussa vuonna 1935, eli lapsuuttaan sotalapsena Ruotsissa ja rantautui oppikouluikäisenä Lahteen, jossa löysi palavan intohimonsa elokuvaan. Tuomikoski innostui kirjoittamaan elokuvakritiikkejä Etelä-Suomen Sanomiin 18-vuotiaana.

Hän oli aktiivinen elokuvakerholainen ja vapaa kirjoittaja. 1950-luvun lopulla hän muutti Helsinkiin, jossa jatkoi toimintaansa kriitikkona Arvo Salon päätoimittamassa Ylioppilaslehdessä. Hän perusti Kauppalehteen elokuvaliitteen, josta sittemmin tuli alan legenda.

1960-luvun alkupuolella hän myös alkoi kuin puolivahingossa ohjata elokuvia. Tänään hän istuu kulosaarelaisessa yksiössään ja puhuu leppoisasti. Nekku-kissa naukuu sängyn päällä. Pöydällä lojuu Pablo Nerudan lumoavan kaunis runo Oodi kissalle.

“Elokuvantekijänä poikkean yleisestä käytännöstä sikäli, etten missään vaiheessa ollut tunkemassa alalle. Tässä suhteessa ensimmäinen lyhytelokuvani Bulevardi (1965) syntyi tyypillisissä olosuhteissa. Jaakko Talaskivi seisoskeli toisessa päässä Bulevardia kameransa kanssa ja ehdotti, että eiköhän tehdä elokuva. Ajettiin siinä pari kertaa katua edestakaisin ja kiipeiltiin katoilla. Bulevardin jälkeen teimme Jakkulin kanssa Finlandia-katsauksia Suomi-Filmille.”

“Olen pikemminkin tarkkaileva subjekti jossain taustalla. Elokuva tarjoaa kuitenkin lisenssin pistää asiat mieleiseensä järjestykseen. Veijo Meri sanoi, että kirjailijat ovat kirjailijoita siksi, etteivät he osaa puhua.”

“Kun leikkasimme Bulevardia, hämmästyin, kuinka juttu rupesi jotenkin toimimaan. Katselin kuvia ja aloin kuulla musiikkia päässäni. Liitin siihin jonkun Chopinin pimputuksen. Ja samalla ymmärsin erään taipumukseni, musiikillisen, rytmisen tavan hahmottaa elokuvaa. Siitä alkaen olen ollut erittäin tarkka, ettei kukaan muu kuin minä tee filmeihini yhtään leikkausta. Olen rakentanut elokuvat mielessäni niin, ettei kukaan muu tiedä ennen lopputulosta, mikä niiden sisäinen ajatus on.”

“Nykyään en kestä katsoa Bulevardia ollenkaan. Enkä niin jumalattoman innostunut ollut sen tekoprosessistakaan, mutta tunsin sitä tehdessäni sen sykkeen, että täähän tottelee mua tää väline.”

Tuomikoski toimi Yleisradiossa palkallisena uutisfilmien ohjaajana pari vuotta, kunnes kyllästyi rutiiniin ja ohjasi Erkki Vihtosen kanssa helsinkiläisistä pultsareista kertovan dokumentin Musta Helsinki (1966). Eino S. Revon johtaja-aikana Tuomikoski toimi Yleisradiossa freelancerina.

“Sekä television katsojana että ohjelmien tekijänä oli helppo aavistaa, kuinka Revon astuminen Ylen johtoon merkitsi vapauden tuulia. Yleisradioon tuli vähän lieskaa. Repo teki merkittävää työtä rekrytoimalla taloon tuntemaansa nuorta väkeä, kuten Televisioteatterin johtoon Timo Bergholmin, joka puolestaan kokosi oman porukkansa. Revon toiminnassa oli paljon yhteiskunnallista ja provosoivaa. Välillä, kun hän heittäytyi provosoivaksi, seurasi vaikeuksia. Jos hän ei nyt ylilyönteihin sortunut, niin hänen palkkaamansa tekijät pikkuisen suitsettomaan riehakkuuteen kyllä. Siitä kaikki eivät tässä maassa tietenkään pidä.”

Tuomikoski ohjasi 1960–70-luvun taitteessa elokuvia muun muassa opiskelijoiden asumisesta ja Puu-Käpylästä. Hänen töidensä yhteiseksi nimittäjiksi vakiintuivat nopeasti ihmisen ja hänen ympäristönsä havainnointi.

Vuonna 1974 Ruotsin suomalainen -lehden haastattelussa hän kommentoi: “Ei ole terveellistä kertoa ihmisille heidän olevan täysin arvottomia suurpääoman silmissä. Ei. Sen on tapahduttava salaa, huomaamatta. Säästytään suurilta otsikoilta, eikä Limousinen takapenkillä istuvan johtajan tarvitse kiusata silmiään leikkikentässä joka särkee suurten, palatsimaisten liikekeskusten antaman esteettisen kuvan.”

Tuomikosken elokuvat muodostavat poikkeuksellisia ajankuvia. Niitä ei kuitenkaan leimaa aikakaudelle ominainen poliittinen ärhäkkyys.

“En ole koskaan kiinnittynyt mihinkään poliittiseen ryhmään. Sympatiani lienevät selviä, mutta tämä poliittinen hyppylauta oikealta vasemmalle ei miltään särmältään ole toteuttanut sellaisia maailmankatsomuksen ulottuvuuksia, jotka olen kokenut tärkeinä. Politiikka on semioottista hippaleikkiä, jota nykyisin katsellaankin vähän kuin seurapeliä.”

Tehdessään dokumenttejaan Tuomikoski oli myös Suomen laaja-alaisimmin ajatteleva elokuvakriitikko, joka vuonna 1968 oli perustamassa Filmihullu-lehteä ja toimi päätoimittajana aina vuoden 1971 loppuun, jolloin hän siirsi vastuun Peter von Baghille.

“Syvempi virikkeellisyys elokuvan tekooni liittyy totta kai siihen, että olen katsonut paljon elokuvia. En kasvanut elokuvantekijäksi elokuvakritiikkiä tekemällä – ellei tällä tarkoiteta sitä, että jotenkin vain väsyin kritiikin kirjoittamiseen.”

“Pertti Lumirae yhtenä ensimmäisistä jutuistaan kirjoitti 1950-luvulla Matti Kassilan leffasta Punainen viiva. Kadehdin sitä tekstiä aikanaan, se oli niin kauniisti kirjoitettu. Lumis itse totesi myöhemmin, että se voi olla kaunis, mutta se ei kerro siitä elokuvasta yhtään mitään. Vastasin, että sehän ei ole sinun, vaan Kassilan vika. Tällä tavalla produktiivinen katsoja joskus tekee elokuvasta täysin omansa. Tämä oli sitä Lumiksen nuoruutta tietysti. Hän halusi nähdä jonkun vision, teki sen, vaikka elokuva löi vähän vastaan.”

Tuomikoski kirjoitti Filmihulluun osuvan lauseen vuonna 1968. ”Emme tee mitään televisiolla ja elokuvalla ellemme tee niillä jotain.” Tänä päivänä hän lisää, että ”vain se, mikä on hyvin ilmaistu, on todella olemassa”.

mainos

“En ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi tehdä käsikirjoituksia elokuviini. Olen kokenut elokuvan hahmottamismuodoksi. Se ei kuvita tarinaa, vaan se luo sen. Elokuva on ajattelua ja muodon antamista jollekin. Onneksi julkisen häpäisyn momentti, vaara elokuvaa tekemään lähtiessä on niin suuri, että voimat jännittyvät vaistomaisesti äärimmilleen.”

“Elokuvaa tehtäessä kirjallisten päämäärien asettaminen etukäteen, sellainen asenne, että tällä elokuvalla nyt muutetaan jotain, on minulle vierasta. Minulle ei riitä, että välittäisin vain tätä tai tuota informaatiota. Se ei liikauta minussa tai katsojassa syvempiä kerroksia.”

1970-luvun puolivälissä Ylessä puhaltelivat ei niin vapauttavat muutoksen tuulet, mutta työskentely jatkui.

“Johannes Virolainen toimi Eino S. Revon saattajana taloon ja talosta ulos. Virolainen nosti kaksi kepulaista yksiköiden hallinnon johtoon. Toinen heistä käveli käytävillä ja kehui cumlaude-aivojaan selvästikin liioitellen. Tapio Siikalalla on pitkä ansiolista elokuvien hyllyttämisessä. Sakari Kiurun kanssa saatiin kuitenkin asiallista dialogia aikaan. Yleisradioon oli mahdollista suhtautua hyvänä työkaluvarastona.”

Vuonna 1977 syntyi Tuomikosken eräs päätyö, neliosainen tv-elokuvien sarja Elämän kevät, joka kuvasi ajan nuorisoa. Tuomikosken tyyliin eivät kuuluneet haastattelut, vaan ihmisten elävä havainnointi heidän elinympäristössään. Musiikillisuus ja runollisuus ohjaavat hänen elokuviaan enemmän kuin faktojen luettelointi. Sarja sai yli kaksi miljoonaa katsojaa. Sen ensimmäinen osa, kalliolaisesta 16-vuotiaasta, koulun hylänneestä liukuhihnaduunarista kertova Kale, esitettiin televisiossa uusintana kesällä 2006 osana televisiodokumenttien historian parhaimmistoa.

Saatuaan Elämän keväästä tukun palkintoja ja glooriaa Tuomikoski ohjasi vuonna 1981 pitkän näytelmäelokuvan Suvi, joka kolmen naisen kautta kertoi sukupolvien välisistä kuiluista. Pääosissa nähtiin Tuija Ahvonen, Tellervo Savela ja Vesa Mäkelä, muissa rooleissa Tuula Nyman, Esko Nikkari, Matti Pellonpää ja Vesa Vierikko.

Suvi lähti maisemasta, sellaisesta unenkaltaisesta, hauraasta visiosta keväisestä Kaivopuistosta, jossa ihmiset ovat vähän eksyneitä. Siinä se, arkipäivän näky. Siihen alkoi kehittyä kuvia, joista syntyi kuin itsestään rakennelma, johon kietoutuu aikamoinen historiallinen ulottuvuus kolmen eri ikäpolven kautta.”

“Tein itse asiassa Suviin käsikirjoituksen, mutta siinä ei ollut montaa sanaa jotka olisivat säilyneet kuvauksen läpi. En oikein vieläkään tiedä, oliko minulla joku kokoava teema. Näyttelijöistä ja henkilöhahmoista tiesin keitä he ovat.”

Matti Pellonpäästä Tuomikoski loi elokuvassa Se minun töistäni (1984) kaikkia määritelmiä pakenevan henkilökuvan.

”Matti Pellonpää ei ollut traagikko, joka ei olisi tiennyt, mitä hän teki. Hänessä oli tiettyä rock-uhittelua ja protestihenkeä. Hän ei tuohon aikaan varsinaisesti asunut missään. Joku sanoikin, että hänen omaisuutensa mahtuu kenkälaatikkoon. Kyseessä oli eksistentiaalinen valinta.”

Tuomikosken elokuva Jouko Turkasta ja hänen oppilaistaan vuonna 1985, Pääosassa Jouko Turkka, oli pieni tv-sensaatio, jonka kautta monelle aukeni käsitys Turkan työskentelymetodeista.

Vuosikymmenen lopulla tapahtui kuitenkin jotain kummallista: Tuomikoski jostain syystä lopetti elokuvien tekemisen kokonaan, eikä hänestä kuultu alalla kymmeneen vuoteen.

“Arne Wessberg tarjosi minulle vakiduunia 1980-luvun lopulla. Viime aikoina olen miettinyt, että voisin suostuakin. Ongelmana vain on se, että olemme molemmat tukevasti eläkkeellä. 1980-luvun lopulla heittäydyin tiskaamaan viideksi vuodeksi. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut aivan täysjärkinen valinta. En ole vieläkään aivan selvillä, mitä tapahtui. Vaikka tunsinkin henkilökohtaisen respektin korkeasuhdanteen, oma pääni oli hieman eksyksissä. Ajatukseni ja tavoitteeni olivat niin kryptisiä ja outoja, etten niitä itsekään oikein ymmärtänyt.”

“Hannu Kahakorpi sanoi, että kun vain pistäisit kameran käyntiin, olisit heti liekeissä. Hän oli epäilemättä oikeassa, mutta toisaalta, kun siirryin tähän elämänmuotoon, jossa liukuhihna hallitsi minua, se oli aika helppoa ja selkeää. Se tarjosi myös täyden anonymiteetin, kyseenalaisen pakoreitin toki, mutta se työ ei ollut täysin vailla sisältöä.”

”Minussa ei ole pätkääkään mitään työläisromantiikkaa, varsinkaan, kun olen ollut rakennuksilla ja rapparina ja tehnyt kaikenlaista. Jos sitä romantiikkaa olisi ollut, se olisi lähtenyt ensimmäisenä työpäivänä. Olen kuitenkin ollut niin monessa työssä, etten osaa niitä pelätä. Siinä lautasten kanssa pelaamisessa oli chaplinilaista Nykyajan henkeä, jonglöörimäistä suoriutumista astiapelin kanssa. Opin kuitenkin siirtämään sen selkäytimeen ja vapautin pääni kuuntelemaan radiota.”

“Siinä vaiheessa maailma ei oikein puhunut minulle. Oli kontakti poikki itseeni ja tekemisiini. Sen piti olla väliaika, mutta se jäi venymään. Ulkoisesti katsoen saattoi näyttää siltä, että mies heittää aikansa ja elämänsä hukkaan. Sillä viiden vuoden ajanjaksolla, kun kuuntelin radiota, tuotantovauhti Suomessa kiihtyi. Koitti lama, ihmisiä alettiin sanoa irti, eikä ketään otettu tilalle. Neuvostoliitto romahti, tapahtui samettivallankumous, Max Rand raportoi ulkomailta ja J. P. Pulkkinen puhui kulttuurista. Jos olisin ollut tietokonepäätteellä pankkivirkailijana, olisin ollut sidottu, eikä tällainen olisi ollut mahdollista. Myin vain käteni. Ikinä en kuitenkaan unohda sitä, kuinka eräs nuori kaveri ensimmäisen työpäivänsä jälkeen riiputti päätään rättiväsyneenä ja kysyi ääneen: Tätäkö minun elämäni on?”

“Viiden vuoden jälkeen totesin, että jos oloudun tänne, menetän realistisen käsitykseni elämästä ja luomiskykyni samalla. Kukaan ei sinänsä asettanut esteitä paluulleni televisioon. Vuonna 1997 Suomenlinnassa tein pienen tutkielman näyttelijöiden työskentelystä, kun Arto af Hällström ohjasi kesäteatterissa Romeota & Juliaa. Se oli oma selvitykseni siitä että missä kunnossa oikein olen. Se meni helvetin hyvin ja vaivattomasti. Sellainen signaali, että tästä tämä voisi lähteä, on minulla vieläkin.”

Elämän kevään ensimmäisessä osassa puhutaan valosta ja energiasta. Kolmas osa käynnistyy avaruudesta: avaruusluotaimesta ihmiskunnan huippusaavutuksena on hyvä siirtyä helsinkiläisiin koululaisiin.

“Kun lähdetään todella pohtimaan, joudutaan välillä myös avaruuden ulkolaidalle”, Tuomikoski kommentoi. Hänen elokuviensa kerronnalliset ratkaisut vastaavat hänen ajatteluaan.

“Avaruusluotain edustaa teknologisen kehityksen huippua. Voisimme itse asiassa tehdä mitä vaan, pistää parissa viikossa maailman asiat järjestykseen, mutta siinä tuhoutuisivat valtasuhteet. Se onkin olennainen jarru, kun näin realistisesti ajatellaan. Ihmismäinen perusturva on helposti saavutettavissa talou-dellisessa mielessä, mutta se ei ole päämäärä. Se on pelkästään huoltoasema tai tankkauspiste alamaisen matkalla kansalaiseksi, joka tekee oman elämänsä. Siinä on laadullinen harppaus.”

mainos

Tuomikosken on hyvä antaa puhua: “Onkohan kymmenellä prosentillakaan sellaista duunia, joka merkitsee muuta kuin hengissä pysymistä? Ihmisen elämänsisältöä ja laatua typistetään ja dumpataan tuotantovälineiden maailmassa. Nykyään moni vihaa luovuus-sanaa, sitä on käytetty väärin. Sitäkin suuremmalla syyllä meidän täytyy olla selvillä, kuinka työ tai varattomuus typistää ihmisiä.”

“Olen huonolla tuulella, kun katson tätä huimaa markkinavetoisuutta, joka ujeltaa korvissa kuin tuuli. Se on niin elämää hallitseva totaliteetti. Ihmiset ovat markkinatuotteita. Minulla on tästä painajaismainen visuaalinen kuva, jossa hirvittävä lauma virnuilevia kääpiöitä hyppii toistensa selässä ja tungeksii saman tunkion laelle, kun taustalla kiljuva kapitaali soittaa pirunviulua. Se on ahdistavaa, kaiken sulkevaa, tämä talouskielen papillisuus ja kattavuus. ’Pappien sinertävä atavismi,’ kirjoitti Pablo Neruda.”

Tuomikoski voi kuulostaa välillä tylyltä, mutta hän on ihmisenä kaukana katkeruudesta.

“Tässä elämänmuodossa ehtii kaikesta huolimatta tehdä pieniä onnekkaita rosvoretkiä omien halujensa suuntaan. Niiden kautta pystyy silloin tällöin kohentamaan uskoa ihmisyyteen. Pienissäkin puitteissa voi toteuttaa ihmisarvoista elämää, ainakin hetkittäin. Siksi filmeissänikin näkyy aina positiivinen vaihtoehto. On se sitten tukahdutettu tai ei, se leimahtaa hetkeksi eloon jonain laadullisena räjähdyksenä.”

”Sekin on laadullinen harppaus jollekin, jolta pelimerkit on viety, että voi mennä mimmin kanssa kahville ja maksaa oman kuppinsa.”

Tuomikoski on taiteilijaeläkkeellä. Joskus ihmiset ihmettelevät, miksi häneltä ei kuulu elokuvia. Kymmenen vuotta sitten hän päätti vastata eräässä lehdessä:

“Luoja tietää (ei se muuten mitään tiedä), että itsekin olen tehnyt aika paljon sammuttaakseni tietyt prosessit. Mutta kyllä siellä tukan alla lillii muun roinan seassa kuusi tai kahdeksan filminalkiota vaatien itselleen ulospääsyä tiukassa äänilajissa. Jos joku ei tätä usko, suksikoon vittuun.”

Tuomikosken paluu elokuvaan on ajan kysymys. “Mikäli elää niin kauan”, kuten hän itse epäilemättä vielä lisäisi, siteeraten John Fordin elokuvaa Vaitelias mies.

PS. Tuomikosken haastattelun jälkeen törmään Kalliossa elokuvakriitikko Sakari Salkoon, joka kahdenkymmenen työvuoden jälkeen irtisanottiin Yleisradiosta vuonna 2001. Salko kutsuu minut kylään asuntoonsa, jossa hän katsoo auringonnousua ikkunastaan ja toteaa:

“Tuomikoskesta on tullut sellainen ajattelija ja filosofi. Siinä on jälleen yksi laadullinen harppaus.”

Elokuvakerho Arkadin esittää Eero Tuomikosken elokuvia Helsingissä elokuvateatteri Andorrassa lauantaina & sunnuntaina 26. & 27.5. www.arkadin.fi

Se minun töistäni – Matti Pellonpää 22.7. YLE1, Pääosassa Jouko Turkka 29.7. YLE1.

Eero Tammi

  • 9.9.2009