Ilona laittoi hakemuksen helmikuussa ja siitä alkoi aurinkoisin, toiveikkain kevät jonka hän muisti.

Ilona laittoi hakemuksen helmikuussa ja siitä alkoi aurinkoisin, toiveikkain kevät jonka hän muisti. Päivät pitenivät ja hänestä näytti että taivaan sininen kattokin olisi kohonnut. Noina viikkoina hän hiihti meren jäällä kauas itään, samansuuntaisesti kerrostalon kokoisten rahtilaivojen kanssa. Hän tunsi itsensä yhtä voimakkaaksi, tunsi jyskeen ja vavahtelut. Kääntyessään takaisin lähimmät ihmiset tuskin erottuivat, ja vasta rannempana hän huomasi mustien pisteiden olevan luotoja, kiviä. Vasta siitä näki. Moottorikelkkailijan. Pilkkijän joka ponnisti pystyyn, nosti kätensä suoriksi ilmaan ja veti siimaa syvyyksistä. Lumi hehkui keltaisena ja iho tuoksui auringolle.

Hakemukseen vain ei vastattu. Kierrätysvaatteista uusia suunnitteleva yhden naisen yritys oli muuttamassa Helsinkiin ja laajentumassa. Ilonakin oli ostanut Onnettoman ihmisen takin. Hän oli uskonut että paikka oli hänen. Ilmoituksessa oli lukenut: kokemattomat ja kauniit älkööt vaivautuko. Hän oli vaivautunut, ymmärtämättömästä fraasista, vaikka tiesi mitä työhönottaja tarkoitti. Hänellä oli äitinsä kauriinsilmät, hän olisi voinut työskennellä mallinakin. Hän oli kokenut, hän ei vain ollut ymmärtänyt mitä äidin harhaileva katse tarkoitti. Hän oli kyyristynyt aurinkoon lämmittelemään, hän oli aina niin laiha. Hän puristui ihan tiiviiksi ja kuunteli miten äiti pärski rantavedessä. Häneen jäi se aavemainen hiljaisuus, joka laskeutui tuohon peilityyneen äkkisyvään rantaan. Ei tämä mitään, äiti oli sanonut.

Hän hiihti niin pitkälle kuin uskalsi. Hän seisoi sulan laivaväylän äärellä ja katsoi kelluvia jäälohkareita. Hän ihmetteli mikä häntä pelotti. Opettaja sanoi aina että tästä meidän Ilonasta vielä tulee jotain. Jäälohkaretta sai sauvalla painaa tosissaan eikä se silti uponnut. Ja siinä se jotenkin valkeni ettei hän saisi paikkaa. Sitten hän kääntyi ja yritti lähteä takaisin.

Ilona sanoi ettei ollut nähnyt palkkia, koska se oli jossain silmien takana. Hän nousi seisomaan ja näytti miten oli yrittänyt lähteä oikealla jalalla liikkeelle, vaikka tunsi ettei päässyt. Niin kuin olisi seissyt kasvot seinää vasten ja yrittänyt eteenpäin.

Joskus se yllätti ja jätti hänet kaupungille. Ja kaupoissa seistessä alkoi tuntua ettei hän edestäpäin katsottuna seissyt suorassa, palkista huolimatta. Siksi hän sovitti niin paljon vaatteita vaikkei ostanut. Ranka kyllä koostui suorista pätkistä, mutta ne eivät olleet kohdakkain, niin kuin eräässä autonosassa.

”Kampiakseli”, lääkäri sanoi. ”Mutta miten te pääsitte pois? Jäältä, kaupungilta?”

Piti sujauttaa vasen jalka hieman kauemmas, neljäkymmentäviisi astetta sivuun, kumartua vähän.

Näin, hän näytti. Aidan alta, kotiin. Hän ei melkein osannut puhua. Hänen isänsä oli ollut sotilasmestari, miten suorassa hän seisoi murtuessaankin. Isä mittasi hänet keittiön ovenpieltä vasten; merkki, sentit, päivämäärä. Täytyi kasvaa nopeasti, hän pinnisti itsensä suoraksi yltääkseen vihkiraamattuun, jota isä piti pään päällä.

Sillä tavalla pääsi, hän sanoi siinä seistessään. Palkkitunne jäi ja kävellessään hän oli ihan tavallisen kevyt taas, sivupainoinen ehkä, oikea puoli ei tietenkään liikkunut ja kulkenut niin kevyesti mukana. Ettei olisi pitänyt pysähtyä. Liikennevaloissa, ja jopa nyt, oikea puoli jäykistyi nopeasti alhaalta jalkaterästä saakka, suoraksi kuin puujalka, lonkka ja lantio, kylki ja käsi ja kaula. Silmän takanakin se tuntui. Näkökenttään heijastui pieni varjostuma. Hän ei tahtonut päästä edes kumartumaan.

Hän asui Jormakan kanssa korkealla merenrantakalliolla niin kuin laulussa. Hän seisoi ikkunassa katsomassa ulos eikä mennyt mihinkään. Hän pystyi kävelemään suoraan silmät kiinni ja sai sormenpäät osumaan yhteen. Hiihtämästä tullessa oli täytynyt liikkua käsikopelolla eivätkä silmät tottuneet ollenkaan.

Satoi vettä, päivä päivältä jää heikkeni. Hän ajatteli väylää, helikopterinko olisi täytynyt nostaa hänet yli.

Ilona lähti niin aikaisin ettei kukaan ollut herännyt. Hän ei ollut saanut unta. Vasemman pienen pupillin olisi voinut pudottaa oikeaan suurena ammottavaan mustaan reikään. Tuuli kosteasti, luihin ja ytimiin.

Lääkäri oli ollut ehdottomasti sitä mieltä että tietyt testit täytyi tehdä, mieluiten heti. Hän oli kyllä huomannut sen katseen. Ne ovat rutiinitestejä. Hän ei ollut uskaltanut sanoa Jormakalle mitään, se oli nukkunut jossain hänen selkänsä takana.

Tämän äärettömän sumun sekaan kevät oli kadonnut. Aurinko liikkui jossain paksun pilviverhon takana. Saarelta saarelle, luodolta luodolle. Jää oli likaista, risaa, siellä täällä oli suuria lätäköitä. Hän potki vain toisella jalalla vauhtia. Hän hiihti sinne missä laivaväylä kääntyi rantaan eikä päässyt enää eteenpäin.

Hän tiesi että liukuessaan pää edellä tutkimuskapseliin hän olisi ymmärtänyt. Kyseessä oli sentään vain yksi työpaikka, mutta rannatonta jäälakeutta hän ei olisi saanut mielestään, ja häntä olisi kiukuttanut ettei hän sittenkään, vaikka oli jo melkein hypähdellyt lohkareelta toiselle.

Kirjoittaja on helsinkiläinen näyttelyvalvoja. Teksti on katkelma laajemmasta, vielä julkaisemattomasta proosakäsikirjoituksesta.

Sami Markkanen