Timbuktu oli vuosisatojen ajan aavikon tärkeä risteyskohta, huomattava kaupan ja opetuksen keskus.

Timbuktu oli vuosisatojen ajan aavikon tärkeä risteyskohta, huomattava kaupan ja opetuksen keskus. Siellä on kirjoitettu tuhansia käsikirjoituksia. Kaupunkiin varastoidut kirjoitukset on nyt löydetty uudelleen. Niiden mukana on noussut esiin upeita yksityiskohtia islamin historian unohdetusta kulta-ajasta.

Kaukaisuudestaan tunnettu Timbuktun kaupunki on piilotellut salaisuutta. Kaupungista on muutaman viime vuoden aikana kaivettu esiin tuhansia ammoisia käsikirjoituksia. Useimmat löydöt on tehty Sankoren yliopistomoskeijassa, joka oli 1100-luvulta 1500-luvulle merkittävä intellektuaalisen elämän keskus. Käsikirjoitukset muuttavat Afrikan kertomuksen. Teoksista noin 15 000 on YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon suojeluksessa. Lisäksi jopa 80 000 asiakirjaa saattaa odottaa löytämistään kirstuissa ja ullakoilla kaupungin eri kolkissa. Arvokkaat käsikirjoitukset olivat 1200-luvulta aina 1800-luvulle Niger-joen laakson ylpeys, nyt ne uhkaavat rappeutua ja päätyä salakuljettajien kynsiin.

Salakauppiaat kuljettavat arabian- tai fulaninkieliset asiakirjat Sveitsiin, jossa muinaisen Malin imperiumin (1) ja sen lähialueiden oppineiden tekstejä korjaillaan ennen myymistä keräilijöille. Timbuktun kulttuuriviraston päällikkö Ali Ould Sidi on huolissaan. ”Kodeista löydetyt käsikirjoitukset on tunnistettava, suojeltava ja entistettävä. Muutoin Timbuktulta riistetään sen kirjallinen perintö. Perinnön merkitystä tuskin voi yliarvioida.”

Timbuktua on pidetty pyhänä ja salaperäisenä, luoksepääsemättömänä. Se on kiehtonut tutkimusmatkailijoita, kuten skotti Mungo Parkia, ranskalaista René Cailléta ja saksalaista Heinrich Barthia. Savesta ja hiekasta rakennettu ihmeellinen kaupunki sijaitsee nykyisen Malin koillisosassa, Saharan autiomaan reunalla, lähellä Niger-joen vasenta rantaa. Aluksi, 1000-luvulla, tuaregeilla oli tapana leiriytyä siellä, ja 1300-luvulla Timbuktusta tuli itsenäinen kauppapaikka vanhan Länsi-Sudanin (2) ja Maghrebin alueen väliselle reitille. Kaupungin halki kuljetettiin suolaa pohjoisesta Taodenista, kultaa lounaisen Buren alueen kaivoksista ja orjia Ghanasta.

Arabialaiset ja persialaiset kauppiaat toivat mukanaan matkustajia (3) ja muslimifilosofeja lähetystyöhön. Sahel (Saharasta etelään levittäytyvä savanni) erotti islamin uskoon kääntyneet kansat muista. Nykyisen Burkina Fason alueen mossit vastustivat käännytystä. Songhain imperiumi, joka seurasi Malin valtakuntaa 1300-luvun lopulla, puolestaan kääntyi. Käsikirjoitusten tuotanto Timbuktussa liittyi nimenomaan islamin leviämiseen.

Alueen kolmesta suurimmasta kaupungista, Timbuktusta, Gaosta ja Djennestä, tuli islamilais-sudanilaisen sivistyksen kehtoja, ja niiden vaikutukset tuntuvat vielä nykyäänkin. Timbuktussa oli 1400-luvulla hämmästyttävät 100 000 asukasta (nykyisin kaupungissa asuu 30 000 henkeä), mukaan lukien 25 000 opiskelijaa, Sankoren yliopistomoskeijan jäsentä. Muslimioppineet, ulema, luennoivat, ja kirjurit merkitsivät heidän sanansa muistiin kaarnalle, kamelin- ja lampaannahalle, papyrukselle tai idästä ja myöhemmin Italiasta tuodulle paperille.

Vuosisatojen kuluessa muslimioppineet tuottivat kokoelman mittaamattoman arvokkaita filosofisia, lainopillisia ja uskonnollisia kirjoituksia. Ne sisältävät valtavan määrän erilaista tietoa planeettojen sijainnista soittimien tonaalisuuteen ja tekstiilien ja koolapähkinöiden hintoihin. Karavaanit matkasivat Agadezista (nykyisin Nigerissä) Sokoton (nyt Pohjois-Nigeriassa) kautta Tichitiin (Mauretaniassa) ja kuljettivat suolalastien, tupakkasäkkien ja muun kauppatavaran lisäksi tietoa valistuneelta kauppiaalta toiselle. Kauppa ja tietämys ruokkivat toisiaan lähes 300 vuoden ajan.

Käsikirjoitukset todistavat vääräksi väitteen, jonka mukaan Afrikan sivilisaatiot perustuvat suulliseen traditioon. Väitettä tuki muiden tutkijoiden lisäksi esimerkiksi edesmennyt Hamadou Hampâte Bâ (4) . Käsityksemme teosten intellektuaalisesta arvosta saattaa vääristyä tai kadota tyystin, jos asiakirjat päätyvät ihmisille, jotka ovat kiinnostuneempia rikastumaan kuin ymmärtämään menneisyyttä. Kykenemmekö avaamaan tämän kirjoitetun viisauden runsaan aarrekammion kyllin varovasti ja turvallisesti ennen kuin aika ehtii tuhota sen?

Ryhmä tutkijoita ja paikallisia historioitsijoita Yhdysvalloista ja Malista (5) yrittää ratkaista ongelmaa. Kaikki tästä Afrikan historiallisen tietoisuuden keskeisestä elementistä kiinnostuneet kokoontuvat Timbuktun Ahmed Baba -tutkimus- ja dokumentaatiokeskukseen (Cedrab). Malin hallitus perusti keskuksen Unescon aloitteesta vuonna 1970, ja se nimettiin Sankoren yliopiston viimeisen kanslerin Ahmed Baban (1556–1627) mukaan. Baba opetti lakia ja kirjoitti monista muistakin aiheista. Hän vastusti Marokon hyökkäystä maahansa, hyökkäys murskasi Songhain valtakunnan vuonna 1591. Suurin osa Ahmed Baban työstä tuhottiin, kun hänet karkotettiin Feziin vuonna 1593, mutta hänen opetuksensa kaiku ei ole kadonnut.

Cedrabin tarkoituksena on lajitella, suojella ja kunnostaa käsikirjoituksia. Paperi on herkkää. Vesi ja tuli tuhoavat sen, se kuivuu, katkeilee, repeytyy, murenee pölyksi ja on altis termiiteille. Monet käsikirjoituksista ovat yksityisten ihmisten hallussa. Kulttuuriministeri, sheikki Omar Sissoko selittää, että keskuksen tavoitteena on säilyttää mahdollisimman monta käsikirjoitusta. ”Emme voi ottaa omistukseemme kaikkia asiakirjoja, joten tuemme yksityisten säätiöiden perustamista helpottaaksemme perhekokoelmien luettelointia ja säilyttämistä. Tämä on paras tapa saada kansalaiset ottamaan vastuuta kulttuuriperinnöstään ja samalla suojella sitä.”

Timbuktulaisella historioitsijalla ja filosofilla Ismaël Diadé Haidaralla on yksi kirjoituskokoelma. Hän vastaanottaa vieraat tietokoneensa ääressä, hän kirjoittaa koneellaan kirjoja kuten Les Juifs à Tombouctou (”Juutalaisia Timbuktussa”) (6). Juutalaiset toivat kultaa Sudanista kristittyyn Eurooppaan, heidän kauttaan mallorcanjuutalainen Abraham Cresques (1325–87), kartanpiirtotaidon isä, kuuli Timbuktusta.

Keskiajalle tultaessa juutalaiset olivat asettuneet Maghrebin alueen satamiin – Cresques’n perhe muutti Pohjois-Afrikasta 1100-luvun alussa – ja kauppareitit yhdistivät heidät sisämaahan. Kuuluisa arabikauppias Hasan ibn al-Wazzan, lempinimeltään Leon Afrikkalainen, mainitsee kirjoituksissaan juutalaisia olleen 1400-luvulla Gaossa. Ismaël Diadé Haidara on muslimioppinut (7) , Kati-dynastian jälkeläisiä. Hän selittää perheensä kirjaston historian yksityiskohtaisesti. Kirjastoa säilytetään kunnostetussa talossa lähellä Jingereberin moskeijaa. ”Kokoelman kerääminen alkoi vuonna 1468, kun esi-isäni, islamiin kääntynyt länsigootti Ali B. Ziyad al-Kuti, muutti Toledosta Länsi-Afrikkaan. Sen jälkeen kokoelma jatkoi monien Kati-sukupolvien ajan kasvuaan. Vuonna 1999 päätimme ottaa tekstit esiin.”

Kirjasto on keskiaikaisen tiedon aarre, siellä on kirjoituksia kaikesta mahdollisesta, hyvästä hallinnosta tupakan vaarallisuuteen. Cordobalaisten, bagdadilaisten ja djénneläisten oppineiden töissä käsitellään lakeja, teologiaa, lääketiedettä, kielioppia ja matematiikkaa. Kirjat on varastoitu hiekalta ja pölyltä suojatuille hyllyille. Timbuktunjuutalaisten ja kristittyjen lainopilliset asiakirjat todistavat vilkkaasta kaupankäynnistä kaupungissa. Orjien myymiset ja vapauttamiset samoin kuin suolan, mausteiden, kullan ja höyhenien hinnat on kirjattu pergamenteille ja liitetty hallitsijoiden kummaltakin puolen Saharaa lähettämien kultakoristeisten kirjeiden oheen.

Asiakirjat vilisevät muistiinpanoja ja selityksiä, niitä on kirjojen marginaaleissa, kirjan viimeisellä sivulla tai papyrusrullan loppupäässä, johon kirjuri laittaa allekirjoituksensa ja päivämäärän. Merkinnät kertovat, milloin maanjäristys tai kahakka oli keskeyttänyt kirjoittamisen. Muutama kielenkääntäjä on onnistunut analysoimaan asiakirjoja ja tuomaan esiin eloisan kuvan kokonaisen aikakauden historiasta Saharan eteläpuolisen Afrikan näkökulmasta.

Tekstit vaihtelevat suuresti. Suurin osa on kirjoitettu arabiaksi, mutta jokaisen kirjurin tyyli riippuu hänen kielellisestä taustastaan – se saattoi olla tama(s)ek (tuaregien kieli), hausa, fulani, sonrai, diula, soninke tai wolof. Kaikki kirjurit käyttivät samaa arabian kielen kirjoitustyyliä, maghrebilaista kursiivia. Tyyli oli ihanteellinen, koska se mahdutti pienelle paperille paljon tietoa. Asiakirjakokoelma sisältää 1400-luvun kuuluisia töitä, kuten Mahmud Katin Tarikh al-Sudan (”Sudanin historia”) ja Abdelrah-man al-Saadin Tarikh al-fettash (”Tutkijan historia”).

Löydön merkitys on vasta hahmottumassa, mutta käsikirjoitukset antavat Saharan eteläpuoliselle Afrikalle siltä puuttuneen vankan historiallisen perustan. Asiakirjat vahvistavat senegalilaishistorioitsija, sheikki Anta Diopin (8) väitteet syvällisestä sivistyneisyydestä siirtomaa-aikaa edeltäneessä Afrikassa. Kirjoituksissa kuvataan myös eri kansojen keskenään käymää kauppaa, joka vaurastutti aluetta. Islam synnytti taloudellista toimintaa, kätilönä toimivat muslimioppineet, jotka saattoivat olla vuorovaikutuksessa hyvin monien oppilaiden kanssa.

Tuloksena oli yhtenäinen ja hienostunut kulttuuri, jonka henkiset ulottuvuudet kehittyivät omien periaatteidensa mukaan. Kulttuuri joka jatkoi olemassaoloaan portugalilaisten tuloon saakka 1400-luvulla. Edeltäjiään ja aivan erityisesti Ahmed Babaa ihaillut sheikki Dan Fodio (1754–1817) kertoo muistelmissaan, että eurooppalaisten valloittajien saapumiseen asti afrikkalaiset ”harjoittivat islamin avointa muotoa, joka oli varsin erilainen kuin arabimaailman islam”(9). 1900-luvun ranskalaiset oppineet Pierre Marty ja Vincent Monteil näyttivät väitteen toteen (10).

Timbuktun käsikirjoitusten säilyttämisen on arvioitu maksavan 5,6 miljoonaa dollaria – summa on 60 kertaa pienempi kuin se, minkä EuroDisney on juuri pyytänyt osakkeenomistajiltaan Pariisin teemapuiston säilyttämiseksi. Afrikan historian kultakaivos on kuitenkin edelleen vaarassa.

(1) Malin imperiumi oli kukoistuksensa huipussa 1300-luvulla ja ulottui Senegalin rannikolle saakka.

(2) Keskiajalla Sudaniin kuului koko nykyisen Sudanin ja Niger-joen välinen alue.

(3) Ibn Battuta, suuri matkailija Tangerista, vietti aikaa Malissa 1352–53. Hän kuvaa käyntiään Timbuktussa The Travels of Ibn Battuta -teoksessaan, Cambridge University Press 1958.

(4) Hamadou Hampâte Bâ: L’Etrange destin de Wangrin. Painos 10/18, Pariisi 1973.

(5) Lila Azam Zanganeh lainasi John Hunwickia, Illinoisin Evanstonissa sijaitsevan Northwestern-yliopiston historian ja uskontotieteiden professoria, joka on erikoistunut islamilaiseen Afrikkaan, ja Chris Murphya, Kongressin kirjaston tutkijaa, New York Times -lehdessä 24. huhtikuuta 2004. Myös Malin kansallismuseon johtaja Samuel Sibidé ja Timbuktun Ahmed Baba -keskuksen johtaja Mohammed Galla Dicko ovat työskennelleet asiakirjojen parissa.

(6) Ismael Diadé Haidara: Les Juifs à Tombouctou: Recueil de sources écrites relatives au commerce juif à Tombouctou au XIX siècle. Editions Donniya, Bamako 1999.

(7) http://homepage.mac.com/jhunwick/album3.html.

(8) Sheikki Anta Diop: Nations nègres et culture, Présence Africaine. Dakar ja Pariisi 1963.

(9) Seyni Moumouni: La vie et l’ouvre de Ousman dan Fodio. Tohtorin väitöskirja, Michel de Montaigne -yliopisto, Bordeaux, 8.1.2003.

(10) Pierre Marty: Etudes sur l’Islam et les tribus su Soudan. Editions Leroux, Pariisi 1920; Vincent Monteil: Islam Noir. Seuil, Pariisi 1964.

Jean-Michel Djian on toimittaja. Hän on kirjoittanut teoksen Le triomphe de l’ordre. La pensée tuée par l’école (Flammarion 2002). Artikkeli on julkaistu Le Monde diplomatique -lehdessä elokuussa 2004. Jaana Airaksinen on suomentanut artikkelin Gulliver Craggin englanninkielisestä käännöksestä.

Jean-Michel Djian