Olen ollut pienestä asti henkeen ja vereen kissaihminen. Ja koska rakastin kissoja, en voinut tajuta, mitä Väyrysellä oli Topia vastaan.
Kun olin pieni, rivitaloasuntomme vierusnaapurina asui eläkkeelle jäänyt arkkitehti nimeltä Väyrynen. En tiedä, oliko Väyrynen ollut taitava rakennussuunnittelija, mutta kauhua hän ainakin osasi lietsoa. Katkeraa vanhaa miestä pelkäsivät kaikki naapuruston lapset, osa niin pahasti, etteivät askeleet aina kantaneet jaetun kotipihamme tiilimuuriporttia pidemmälle.
Eniten Väyrynen kuitenkin vihasi kissoja, ja mustavalkoinen, hieman höntti mutta sydämellinen Topi-kattimme tuntui olevan vihollinen numero yksi. ”Jos se teidän Topi tulee pihalleni, minä saatan vaikka ampua sen. Minulla on siihen oikeus.” Topi ei itse tietenkään tajunnut vaaraa, vaan kiipeili jatkuvasti parvekkeen kaidetta pitkin naapuriin, kunnes vanha arkkitehti teki arielsharonit ja pystytti parvekkeiden väliin kunnon kanaverkkoaidan. Luvattomat vierailut loppuivat, mutta tappouhkaus taisi silti pysyä voimassa.
Topi-katin surmaksi ei koitunut Väyrysen haulikko, vaan sappikivileikkauksen komplikaatiot. Olin alle kymmenen, ja Topin odottamaton lähtö vastasi minulle vähintään läheisen sukulaisen kuolemaa. Muistan vieläkin elävästi, kuinka äitini kanssa ajoimme punaisella Peugeotilla kotiin Itäväylää pitkin ja itkimme.
Olen ollut pienestä asti henkeen ja vereen kissaihminen. Ja koska rakastin kissoja, en voinut tajuta, mitä Väyrysellä oli Topia vastaan. Samasta syystä tunsin voimakasta vastenmielisyyttä kuullessani joitain vuosia sitten ensi kertaa Teemu Mäen Sex and Death -videoteoksesta, jossa taiteilija tappaa kirveellä kissan.
Mäkeä, Kiasmaa ja kaikkia kissanvereen kätensä tahrineita vastaan äskettäin herännyttä vetoomus- ja uhkailukampanjaa en silti jaksa käsittää. Kansan syvistä riveistä on yhtäkkiä kummunnut populistinen eläin- ja taidesuojeluliike, joka kirjailija Leena Krohnin inspiroimana haluaa mitätöidä Teemu Mäen taiteilijapassin, takavarikoida hänen teoksensa sekä määritellä siinä sivussa hyväksytyn taiteen rajat. Vetoomukset oikeuden tuomitsemaa ja sakkorangaistuksensa maksanutta miestä vastaan vyöryvät sähköpostista toiseen, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan kuullutkaan oikeusvaltioperiaatteista tai suhteellisuudentajusta.
Omissa silmissäni moinen ahdas- ja jopa vihamielinen moralisointi kuuluu lähinnä Väyrysen pihamaalle ja muihin totalitaarisiin yhteiskuntiin. Taidekäsitykseni on varmasti karkea, mutta uskon silti taiteen koostuvan ennen kaikkea teoista, jotka kertovat meille jotain merkittävää maailmasta, elämästä, kuolemasta tai ihmisestä. Parhaimmillaan ne voivat synnyttää liikettä; pahimmillaan niistä paistaa läpi pelkkä tylsämielinen pysähtyneisyys. Kertooko kuolleen kissan yllä masturbointi meille maailmastamme mitään merkittävää? Paha sanoa, mutta viime viikolla luin uutisista kidutettujen irakilaisvankien edessä paneskelleista vanginvartijoista.
Ei kai kukaan selväjärkinen halua katsella kuolemaa tai kidutusta, varsinkaan inhimillisten mielihalujen tyydyttämiseen yhdistettynä. Siksi onkin luojan lykky, että elintarvikkeiden tuotantolaitokset sijaitsevat kaukana eikä minunkaan täydy tuijottaa seuraavaa kung po -kana-ateriaani kirveen kanssa silmästä silmään. Paha olohan siitä tulisi.
Pahaa oloa, kidutusta ja kuolemaa vastaan pitää ehdottomasti kampanjoida, mutta siinä taistelussa Teemu Mäkeen ja 16 vuotta sitten kuolleeseen kissaan keskittyvät vetoomukset ovat pelkkää ajanhukkaa.
Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi
