Olli Tammilehdolle kapitalismi on ennen kaikkea yhteisesti omistettujen, kaikkia yhteisön jäseniä palvelevien hyödykkeiden muuttamista yksityisomaisuudeksi.
Yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä: globalisaatio yhdistää kaikkia maailman kansalaisia toisiinsa. Mutta onko kyse kumppanuudesta vai riistosta, nälkäisten ruokkimisesta vai rikkaiden ahneudesta? Vastaus yllättää.
Kansainvälisestä valuuttarahastosta Citigroup-pankin johtajaksi siirtynyt ekonomisti Stanley Fischer luennoi vuosi sitten yhdysvaltalaisekonomistien järjestön vuosikokouksessa talouden globalisaation vaikutuksista. Fischer esitti kaksi kuviota, jotka antavat köyhyyden ja taloudellisen kasvun välisestä yhteydestä päinvastaisen tulkinnan.
Globalisaation puolustajien mukaan markkinoiden avaaminen lisää kasvua eniten siellä, missä tulot ovat alhaiset. Köyhimmät maat hyötyvät siis eniten globalisaatiosta. Teorian mukaan tämä johtuu siitä, että alhaiselta lähtötasolta on mahdollista ponnistaa korkeammalle.
Globalisaation vastustajien mukaan globalisaatio palvelee ennen muuta rikkaiden maiden etua: rikkaat rikastuvat, ja köyhät köyhtyvät tai jäävät ainakin jälkeen rikkaista. Tämä on eräänlainen kolonialisaatioteoria. Talouden globalisaatio on moderni muoto siirtomaa-ajan riistosta.
Mitä sanovat taloustilastot? Stanley Fischerin ensimmäisessä kuviossa tarkastellaan henkilöä kohden lasketun vuoden 1980 tulotason yhteyttä kansantulon kasvuprosenttiin vuosina 1980– 2000. Tarkastelu on suoritettu maittain. Globalisaation puolustajien mukaan riippuvuuden pitäisi olla negatiivinen: siis mitä matalammat tulot maassa vuonna 1980, sitä suurempi kasvu 20 seuraavan vuoden aikana. Näin ei kuitenkaan ole.
Tilastot kertovat, että kasvu on ollut kaikkein hitainta – tai sitä ei ole ollut lainkaan – niissä maissa, joissa tulot olivat alhaisimmat jo lähtötilanteessa. Tämä pätee erityisesti Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin. Tulos puhuu siirtomaateorian puolesta.
Fischerin toinen kuvio esittää samaa asiaa, mutta tarkastelussa on painotettu maiden asukaslukuja. Tulokset muuttuvat täysin. Enemmistö maailman köyhien maiden kansalaisista on vaurastunut nopeammin kuin rikkaiden maiden kansalaiset.
Tässä jälkimmäisessä kuviossa on käytännössä kyse kahden maan kehityksestä. Kiinan ja Intian nopea talouskasvu viimeisen 20 vuoden aikana tuntuu vakuuttavan globalisaation eduista, varsinkin kun juuri nämä maat ovat tietoisesti avanneet talouksiaan. Fischerin – ja luennosta kertoneen The Economist -lehden – tulkinta on, että globalisaatio palkitsee maat, jotka lähtevät siihen mukaan.
Globalisaation vastustajat eivät niele tulosta. Olli Tammilehdon kirja Yhden taalan kysymys haastaa globalisaation puolustajien argumentit. Kritiikki koskee ennen muuta sitä, miten köyhyyttä mitataan.
Länsimaissa köyhyys tarkoittaa yleensä tulojen vähäisyyttä. Yleisimmin käytetyn määritelmän mukaan köyhiä ovat kotitaloudet, joiden tulot jäävät alle puoleen kaikkien kotitalouksien mediaanitulosta. Määritelmä on nurkuen hyväksytty, koska länsimaissa taloudellinen hyvinvointi riippuu lähes yksinomaan rahalla hankittavista tuotteista ja palveluista. Kehitysmaissa rahatalous ei kuitenkaan ole vielä syrjäyttänyt vaihtoon ja ilmaishyödykkeisiin perustuvaa taloutta. Näin ollen tuloissa ei näy itsetuotettujen, kerättyjen, vaihdettujen tai lahjoituksina saatujen hyödykkeiden arvoa.
Toinen tuloihin liittyvä ongelma koskee tietojen saatavuutta. Länsimaissakin henkilökohtaisten tulojen mittaaminen on ongelmallista: Länsi-Euroopan maissa kyselyissä ja verotuksessa ilmoitettujen tulojen välillä on jopa 20 prosentin ero. Mitä kehittymättömämpi maa, sitä suuremmat ovat myös tilasto-ongelmat.
Tulojen sijaan köyhyyttä on yritetty mitata myös kulutuksen avulla. Tämäkin menettely on ongelmallinen, sillä kulutustarpeet muuttuvat ajan mukana. Esimerkiksi kaupungistumisen ja muiden yhteiskunnallisten murrosten seurauksena asumisen, liikkumisen, terveydenhuollon ja ravinnon kustannukset nousevat.
Kolmas mahdollisuus on mitata köyhyyttä moniulotteisena ilmiönä. Kansainvälisten järjestöjen retoriikassa – erityisesti OECD:n kehitysjärjestössä Dacissa ja YK:n vuosituhatjulistuksissa – köyhyys on alettu määrittää viisiulotteisena ilmiönä. Taloudellisten voimavarojen puutteen lisäksi köyhyys liittyy inhimillisen toimintakyvyn puutteeseen (terveyden, koulutuksen, ravinnon, puhtaan veden ja asumisen vajaus), poliittisen toimintakyvyn puutteeseen (ihmisoikeuksien loukkaukset, kykenemättömyys vaikuttaa julkiseen päätöksentekoon), sosiaalisen toimintakyvyn puutteeseen (kykenemättömyys osallistua yhteisön toimintaan sen arvostettuna jäsenenä) sekä turvattomuuteen ja haavoittuvuuteen.
Köyhyyden tulkinta moniulotteiseksi ongelmaksi antaa mahdollisuuden hahmottaa paremmin laajojen yhteiskunnallisten muutosten kuten globalisaation vaikutuksia heikoimmassa asemassa olevien tilanteeseen. Pulmana on kuitenkin se, että köyhyyden eri ulottuvuuksia on erittäin vaikea mitata erikseen saati yhdessä.
Yhden harvoista poikkeuksista tekee YK:n kehitysjärjestön UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksi. Vuonna 2003 Inhimillisen kehityksen raportti antoi hyvinvoinnin kehityksestä maapallolla yhtä ristiriitaisen kuvan kuin Fischerin kalvot. Ihmisten elinolot ovat yhtäällä parantuneet hämmästyttävän nopeasti ja toisaalla huonontuneet rajusti.
Globalisaatiokeskustelu muistuttaa 80- ja 90-lukujen kehityskeskustelua. Vaikeimmat kysymykset koskevat kehityksen olemusta: Voivatko länsimaat käyttää esimerkkinä kehitysmaille omaa tietään teollistumisesta kohti tietoyhteiskuntaa? Onko länsimailla tarjota köyhien maiden käyttöön myös sosiaalisia innovaatioita, kuten esimerkiksi hyvinvointivaltio ja sen instituutiot? Mitä länsimaat voisivat oppia kehitysmailta? Voisiko kehitys olla maailman kaikkien maiden yhteinen projekti?
Globalisaatiosta ei ole paluuta luontaistalouteen (mikä tuskin koskaan on ainakaan täällä pohjoisessa ollut kovinkaan miellyttävä kehitysvaihe). Tammilehdon edustama kritiikki tuntuukin perustelluimmalta silloin kun hän ei yritä kyseenalaistaa väistämättömiä kehityskulkuja (kaupungistuminen, teollistuminen, kulutusyhteiskunnan esiinmarssi) vaan esittää vaihtoehtoja ja ratkaisuja konkreettisiin ongelmiin.
Erityisen oivaltavasti Tammilehto kirjoittaa yhteisvarallisuudesta. Tammilehdolle kapitalismi on kertomus laajasti ymmärrettynä yhteismaiden aitaamisesta: yhteisesti omistetuista ja kaikkia yhteisön jäseniä palvelevista hyödykkeistä on tehty yksityisomaisuutta, mikä saattaa vastoin uusklassisen kansantaloustieteen oppeja alentaa yleistä hyvinvointia.
Kyse ei ole vain teollistumisen ajasta; bio-, geeni- ja tietotekniikassa on jatkuvasti pyritty monopolisoimaan yhteisesti omistettuja asioita. Mitä olisi tapahtunut, jos muinaisina aikoina olisi sallittu numero- ja kirjainjärjestelmien patentointi – tai ainakin käyttömaksujen periminen?
Globalisaatio ei sellaisenaan luo eriarvoisuutta, kyse on kansainvälisen talouden pelisäännöistä. Kehitysmaat voivat antaa länsimaille esimerkkiä siitä, miten yhteismaiden vaalimisen avulla voidaan kehittää yhteisöjen hyvinvointia.
Olli Tammilehto: Yhden taalan kysymys. Globalisaatio & köyhyyskiista. Like & Suomen Rauhanpuolustajat.
Heikki Hiilamo
