Saksassa kukoistaa aivan erityinen nostalgian muoto, ostalgia.
Saksassa kukoistaa aivan erityinen nostalgian muoto, ostalgia. Sana tulee saksan kielen itää ja nostalgiaa tarkoittavista sanoista Ost ja Nostalgie. Se merkitsee kaipuuta Itä-Saksan aikaan ja sen ilmiöihin. Ostalgikot ajavat Trabanteilla, etsivät divareista DDR:n ajan jäänteitä ja muuttavat vähintäänkin Itä-Berliiniin asumaan.
Ostalgian hengessä on kirjoitettu myös Jana Henselin muistelmateos Zonenkinder – eilisen aatteen lapset. Zonenkinder kertoo Henselin sukupolvesta, joka menetti synnyinmaansa teini-iän kynnyksellä. Saksojen yhdistyminen jätti jälkensä näihin rajaseudun lapsiin, jotka oppivat elämään kahden maailman välissä, kuulumatta oikein kumpaankaan.
Jana Hensel syntyi Leipzigissä vuonna 1976. Berliinin muurin murtuessa hän oli 13-vuotias – riittävän vanha ymmärtääkseen, että jotain peruuttamatonta oli tapahtumassa, mutta myös tarpeeksi nuori sopeutuakseen uuteen kotimaahansa.
Kun muuri murtui, tuli kiire luopua kaikesta itäsaksalaisesta ja vaihtaa se läntiseen. ”Emme toivoneet mitään kiihkeämmin kuin sitä, että koko aika katoaisi mahdollisimman pian. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan saanut olla olemassakaan, ja ikään kuin tutusta ja turvallisesta eroaminen ei tekisi yhtään kipeää”, Hensel kirjoittaa.
Itä-Saksassa syntyneet lapset omaksuivat nopeasti läntiset tavat ja mieltymykset, pukeutumis- ja kampaustyylin, lehdet ja musiikin, jopa aksentin. He yrittivät sopeutua kotimaansa vallanneeseen vierauden tunteeseen, mutta vanhojen kuvien vaihtaminen uusiin ei sujunut kivuttomasti. Aikuiseksi tultuaan monet heistä ovat alkaneet ikävöidä lapsuuttaan, jonka Saksojen yhdistyminen katkaisi.
Nyt nämä kolmekymppiset etsivät Itä-Saksaa ja lapsuuttaan kirjoissa ja elokuvissa. Vain vuosi Zonenkinderin ilmestymisen jälkeen valmistui Wolfgang Beckerin ohjaama, Euroopan parhaana elokuvana palkittu komedia Good Bye, Lenin!, joka sijoittuu Saksojen yhdistymisen aikaan. Siinä nuori mies ottaa tehtäväkseen uskotella koomasta heränneelle äidilleen, että DDR on edelleen olemassa. Hän ryhtyy lavastamaan entistä kotimaataan äitinsä asuntoon ja juoksee ympäri kaupunkia etsimässä DDR:n rippeitä. Oikeanmerkkisistä suolakurkuista kasvaa kokonaisen kadonneen valtion symboli.
Hensel ei haikaile suolakurkkujen perään, mutta muistelee kylläkin lämmöllä Alfons Tärinäposkea, Smaragdikaupungin Taikuria, Antenni-Augustia ja muita lapsuutensa sankareita.
Henselin kirja osoittaa, mikä voima erilaisilla merkeillä on ihmisen mieleen. Kuvat ja merkit, jotka kerran ovat olleet osa arkipäiväämme, elävät muistoissamme. Niille nauretaan, mutta niitä myös kaivataan: keksi- ja mehupaketteja, tennarimerkkejä, tv-sarjoja ja sarjakuvasankareita. Olihan meilläkin Nokian kumitossut, Trip-mehu ja Apu-lehden paperinuket.
Zonenkinderissä Saksojen yhdistyminen piirtyy paljolti juuri lasta ympäröivän maailman muuttumisen kautta. Ensin katosivat Leninin ja Honeckerin kuvat luokkahuoneen seinältä. Sen jälkeen lakkasi järjestetty kerhotoiminta, ja pioneerihuivin kulmienkin merkitys unohtui. Koululaislehtien mukana katosi myös Manne Murmelisilmä, jonka opastuksella oli kerätty varoja Nelson Mandelan ja Nicaraguan sandinistien hyväksi. Otto & Alwin -kuvien sijasta alettiin keräillä Überraschung-suklaamunia, Trommel vaihdettiin Bravo-lehteen ja paahtoriisi popkorniin.
Hensel muistuttaa, miten myös Itä-Saksassa elettiin materialistisessa maailmassa: ”Jokainen rakensi silloin yksinkertaisilla statussymboleilla oman pienen maailmansa. Jo lapsina pystyimme erottamaan Käfer- ja Boxer-farkut länsimaiden vastaavista. Germina-rullalauta oli kuuluisan Adidas-serkun huono kopio.”
Viime vuosina näistä sosialismin ajan symboleista on tullut kysyttyä kauppatavaraa. Erään liikemiehen kerrotaan jopa ostaneen oikeudet Saksan demokraattisen tasavallan tunnukseen, viljaseppeleen ympäröimään harppiin ja vasaraan.
SuomessaZonenkinderiä on ehditty jo verrata Laura Honkasalon romaaniin Sinun lapsesi eivät ole sinun. Niissä molemmissa kuvataan yhteiskunnallisia muutoksia lapsen kokemusten ja muistojen kautta. Yhteistä on myös haikea sävy, kaipuu entiseen. Mutta siinä missä Honkasalon kirjan lasten vanhemmat menettivät ainoastaan aatteensa, Henselin kirjan lapset menettivät paljon enemmän. He menettivät synnyinmaansa.
Jana Hensel tunnustaa, miten vaikea on löytää sanoja sellaiselle, mitä ei ole enää olemassa. Lapsuuden maailma on muuttunut sadunomaiseksi paikaksi, joka jää päivä päivältä yhä kauemmaksi. Henselin muisti on kuitenkin terävä. Hän kuvaa tapahtunutta suoraan ja arkisesti sortumatta kritiikittömään menneen ihannointiin. Tarkat ja todentuntuiset havainnot ja konstailematon tyyli tekevätkin kirjasta raikkaan lukukokemuksen.
Jana Hensel: Zonenkinder – eilisen aatteen lapset. Suomennos Onerva Grabner. Avain.
Anja Portin
