Mikä saa miehen sydämen sykkimään kiivaana kuin afrikkalainen puhuva rumpu?
Mikä saa miehen sydämen sykkimään kiivaana kuin afrikkalainen puhuva rumpu? Miten rakkaus tekee sokeaksi niin monen uljaan nuorukaisen sivaltaen sydämen kammiota, haavoittaen niiden seinämiä kuin jääpiikki?
Ensin oli Raimo, sitten oli Raimo ja Raija. Raimon ja Raijan sydämet rummuttivat samassa tahtilajissa miltei 15 vuotta.
Raimo, tuo ujonpuoleinen, mutta toisaalta lempeä ja hellä, vaikka toisinaan pirunlautoja ilmoille päästelikin, jäi yksin itäiseen Helsinkiin Raijan muuttaessa takaisin synnyinsijoilleen. Jäljelle jäivät Raimon sydämen ammottavat haavat, jotka piti välittömästi kuroa umpeen. Parsinneulana toimi vielä uhrautuva Raija, tikkeinä saparopäisen punaverikön tuuheat silmäripset ja laastarina uhkean naapurinplikan sappirakko.
Keittiössä Raimolla oli 20 vaarinkaljapulloa, joita Raimo täytteli sahdilla. Sitä piisasi niin kauan kuin kaupasta hiivaa löytyi, sokeri seurasi mukana, ja vielä mahtui tupakkamassi samaan kassiin herneiden ja silavan kera. Kahden viikon satsi riittää, kunnes kukkaron musta pohja alkaa vilahdella haaveilevissa silmissä.
Silmissään hän näki naisen, jonka uskoi olevan vertaansa vailla, vaikkei kuitenkaan Raijan veroinen.
Kumpi teki itsensä tykö, sitä turha miettiä.
Kaulaansa Raimo pannan sai. Ei tiennyt tytön pedonkynsistä, ennen kuin sai tuta selkänahassaan. Tyttö oli rakkaudelle ahne kuin aito meduusa yrittäessään sulattaa Raimon luineen karvoineen.
Mikä varjelisi miestä rakastumasta silmittömästi ja jäävän loukkuun vihan hedelmiä syömään? Oikukkaat ovat sydämen äänet. Ne ohjaavat usein ihmistä harhaan, mutta umpikujaan ei tarvitse jäädä, jos vain on onnea.
Voi Raimo parkaa! Ei pitäisi rakastua niin herkästi. Pidättele lemmen liekkejäsi hetken, älä anna niiden roihuta vapaana jokaisen punahiuksisen naisihmisen vartalon myötä, vangitse lieskasi ja säästä ne suurempaa hurmiota varten, varten samettista mätästä, joka suonsilmää muistuttaa tuoksuen yhtä makealle kuin makeimmat mesimarjat. Pidä myös peitsesi tupessa, jotteivät turhat känsät sitä pilaisi vieden viimeisimmänkin nautinnon. Rummuta, raivoa, paisko kattiloita, vispilöi, vaivaa, tee mitä vain! Mutta varjele kalleintasi, himoituintasi ainokaistasi viimeiseen piipunhenkäykseen asti.
Ja kun voimasi palaavat ennalleen, anna miekkasi liukua esteettä kohti tulenpalavaa pätsiä, joka kiljuu lakkaamatta lisää, lisää!
Vasta sitten saat rauhan ja muiston, jota kiikkustuolissakin jaksat päivitellä nuoren punatukkaisen hoitajan peitellessä palelevia jalkojasi takkatulen ääressä.
Elina Saarela
