Vaikka elämä tuntuu miten vaikealta, mahdottomalta tai ratkaisemattomalta tahansa, se silti kulkee pysähtymättä kohti päämääräänsä.
Vaikka elämä tuntuu miten vaikealta, mahdottomalta tai ratkaisemattomalta tahansa, se silti kulkee pysähtymättä kohti päämääräänsä. Päivästä päivään, minuutista minuuttiin, jokainen elämä lähestyy loppuaan, kuolemaansa, eli elämän päämäärää.
Se on hyvä muistaa. Vaikka miten huonona hetkenä tuntuisi, että elämä junnaisi paikallaan, niin sitä se ei onneksi tee. Ja se on helpotus.
Jokaisen elämä on ainutkertainen. Ja niin se olisi elettävä. Itselleen, eikä muille.
Kulissi on kulissia ja elämä elämää. Näitä kahta ei pitäisi sekoittaa.
Ole iloinen, iloitse, jos niin tunnet. Ole surullinen, sure, jos surettaa. Itke, jos itkettää. Jos vituttaa, niin pitää näyttää, että vituttaa.
Duunari, johtaja, pastori, huora, ministeri, narkkari… Kukaan ei ole toistaan kummempi. Kaikki syntyvät paljasperseisinä, elävät ja kuolevat ja that’s it.
Mitä sitten on se kuuluisa klisee ”elämän tarkoitus”? Elämällä elämänä ei ole mitään tarkoitusta.
Ihminen ei ole muita eläimiä kummempi. Se syntyy, kasvaa aikuiseksi, pitää soidinmenojaan, lisääntyy ja kuolee. Välissäkin toki on elämää, muttei mitään merkitsevää.
Ihminen käy kouluja, ihmiskunta kehittyy. Se kehittyy niin saatanasti. Ihminen kehittää itseään, viisastuu ja viisaudessaan edesauttaa oman lajinsa lopullista tuhoutumista. Ihminen on niin vitun viisas.
Mikään muu eläinlaji ei ole kyllin viisas tuhoamaan totaalisesti sukupuuttoon muita lajeja ja lajikkeita, tuhoamaan metsiä helvetillisiksi, kuin kuun maisemiksi, hakkaamalla puut pois ja perään vielä kuokkimalla maaperän irvokkaaksi ylvästelymerkiksi tapahtuneesta raiskauksesta.
Ihmiset seurustelevat, menevät naimisiin, tekevät lapsia ja eroavat. Se on perinne se.
Perinteitä on muitakin. Talouskasvu on sellainen. Talouskasvun välttämättömyydellä perustellaan hulluuksia ja typeryyksiä, joita tulevat sukupolvet vielä murehtivat, itkevät ja pohtivat katkerasti. Esimerkkinä ydinjätteet.
Kaikki mitataan rahassa. Kaiken pitää tuottaa, ja kaikkien pitää kuluttaa paljon. Vaihtoehtoja ei kuulemma ole. Ja vaihtoehtoja kuitenkin olisi. Ainoa, jolle ei ole vaihtoehtoja, on se, että jokainen syntynyt myös kuolee.
Olen 38-vuotias. Mieli tekisi jättää kaikki entinen, mutta lapseni tarvitsevat minua. Elämä on aika helvettiä nyt.
Ex-vaimo sanoo, etten ajattele muuta kuin itseäni ja rahaa. Taitaa olla oikeassa. Oma itseni on kyllä minulle tärkeintä, vaikken ole koskaan oikeastaan rakastanut itseäni.
Olen aina ollut helpoimman tien kulkija. Menin armeijaan haittaa välttääkseni. Menin töihin, koska se on Suomessa ortodoksinen tapa elää. Menin naimisiin, kun sekin on tapa. Tosin luulin kyllä rakastavani vaimoani, mutta olisin kai rakastanut ilman papin aamentakin.
Lapsia en kadu, toivoisin vaan, että olisin parempi isä heille.
Minulla ei ole hyvä olla itseni eikä toistenkaan kanssa. Kunpa ihmisrojuistakin keitettäisiin vaikka sellua! Siis hyödyttömistä, niin kuin minä.
Näistä ajatelmista on noin puolitoista vuotta, ja voin sanoa, että elämä on muuttunut paremmaksi. Olen löytänyt uuden rakkauden ja luulen sekä tunnen, että nyt vasta, näinkin ”vanhana”, tiedän, mitä se rakkaus oikeasti on.
Reijo Pulkkinen
