Vaikka tappaminen ylti Kongossa kansanmurhan mittoihin, se ei tarkkaan ottaen ollut kansanmurha.
asiapapereita & päiväkirjamerkintöjä kuningas leoboldin kongosta
Kuinka monta ihmistä Leopoldin Kongossa kuoli? Kysymys ei ole yksinkertainen. Belgian kuningas Leopoldin État Indépendant du Congo, ”Kongon vapaavaltio”, oli virallisesti olemassa 23 vuotta, aina vuodesta 1885, mutta monet kongolaiset kuolivat luonnottomista syistä jo sitä ennen ja merkittäviä kuninkaan riistojärjestelmän piirteitä säilyi myös pitkään valtion virallisen lakkauttamisen jälkeen. Kongon pahimman verenvuodatuksen syy, raakakumin kysynnän huima kasvu, alkoi Leopoldin kaudella 1890-luvun puolivälissä, mutta sitä jatkui vielä monta vuotta tämän yhdenmiehenhallinnon jälkeenkin.
Ja vaikka tappaminen ylti Kongossa kansanmurhan mittoihin, se ei tarkkaan ottaen ollut kansanmurha. Kongon valtio ei yrittänyt tieten tahtoen pyyhkäistä maan päältä jotain etnistä ryhmää. Sen sijaan Leopoldin miehet, kuten vuosisatoja heitä ennen Afrikkaa ryöstelleet orjakauppiaat, etsivät vain työvoimaa. Jos työvoiman etsiminen ja hyväksikäyttö aiheutti siinä ohessa miljoonien kuoleman, se oli näille miehille sivuseikka. Virkamiehet pitivät harvoin tilastoja jostakin heidän mielestään niin merkityksettömästä kuin afrikkalaisen henki. Ja siksi kuolonuhrien määrän arvioiminen edellyttää huomattavaa historiallista salapoliisityötä.
Silloin kun väestö vähenee niinkin paljon kuin tässä tapauksessa, taustalla on yleensä yksi tai useampi neljästä toisiinsa läheisesti liittyvästä osatekijästä: 1. tappaminen; 2. nälkiintyminen, uupumus, heitteillejätöt; 3. taudit; ja 4. syntyvyyden romahdus. Kongon pahimmalla kaudella, pitkään kestäneen kumibuumin aikana, väestökatoon vaikuttivat voimakkaasti kaikki nämä neljä.
Vaikka suoranaiset tapot eivät olleetkaan merkittävin kuolinsyy Leopoldin Kongossa, ne on parhaiten dokumentoitu. Kun jokin kylä tai alue ei onnistunut täyttämään kumikiintiöitään tai nousi hallitusta vastaan, Force Publiquen sotilaat tai kumiyhtiöiden ”vartiomiehet” tappoivat usein kaikki käsiinsä saamansa ihmiset. Ne tapaukset, joissa joku silminnäkijä on sattumalta löytänyt luurankojen tai katkaistujen käsien kasan ja jättänyt siitä jälkipolville kertomuksensa, edustavat tietenkin vain pientä osaa kaikista joukkomurhista.
Vuonna 1896 saksalainen Kölnische Zeitung julkaisi uutisen, jonka mukaan pahamaineiselle aluepäällikölle Léon Fiévez’lle oli yhtenä ainoana päivänä tuotu 1 308 katkaistua kättä. Myöhemmin Fiévez myönsi, että käden katkaiseminen kuolleelta oli yleinen käytäntö. Hän kiisti jyrkästi ainoastaan sen, että olisi käskenyt katkaista käsiä eläviltä.
Vuonna 1890 upseeri Simon Roi kehuskeli komennossaan olleiden tappojoukkojen aikaansaannoksilla. Amerikkalainen lähetystyöntekijä Ellsworth Faris tallensi keskustelun päiväkirjaansa: ”Aina kun joku korpraali lähtee keräämään kumia, hänelle annetaan patruunoita. Hänen on tuotava takaisin kaikki käyttämättömät ja jokaista käytettyä kohti yksi oikea käsi! Puolen vuoden aikana pelkästään Momboyojoella oli käytetty 6 000 patruunaa, mikä tarkoittaa että 6 000 ihmistä on surmattu tai silvottu. Oikeastaan enemmän, sillä minulle on toistuvasti kerrottu, että sotilaat tappavat lapsia kiväärinperällä.”
Kapinoivaa budja-kansaa vastaan lähetetyt rangaistusretkikunnat surmasivat kaikkiaan yli 1 300 budjaa. Siitä kerrottiin vuonna 1900 monissa belgialaisissa lehdissä. Seuraavien kymmenen vuoden aikana kaikkialla siirtomaassa puhkesi kymmeniä kuminkerääjien kapinoita. Niiden tukahduttamisessa kuolleiden määrää on mahdoton arvioida, mutta toisinaan satunnainen luku johtaa pelottaviin päätelmiin, kun muistamme, että sotilaita rangaistiin ankarasti luotien ”hukkaamisesta” muihin kohteisiin kuin ihmisiin. Anglo-belgialaisen kumiyhtiön ABIR:n asiakirjojen joukossa on dokumentti, jonka mukaan vuonna 1903 pelkästään yhdelle ABIR:n alueen 35 kuminkeruuasemasta toimitettiin kaikkiaan 159 tuliasetta ja 40 355 patruunaa.
Siirtomaa oli tulvillaan ruumiita, toisinaan kirjaimellisesti. Siellä missä joki laskee Tumbajärveen, kirjoitti ruotsalainen lähetyssaarnaaja E. V. Sjöblom, ”näin kuolleita kellumassa järvellä oikea käsi katkaistuna, ja kun tulin takaisin, upseeri kertoi miksi heidät oli tapettu. Syynä oli kumi. Kun ylitin virran näin muutamia ruumiita, jotka roikkuivat oksista vedessä. Kun käänsin kasvoni syrjään niin kammottavasta näystä, yksi mukaamme tullut alkuasukassotilas sanoi: ’Ei tuo ole vielä mitään, muutama päivä sitten palasin taistelusta ja toin valkoiselle miehelle 160 kättä, jotka sitten heitettiin jokeen.’”
Myös monet Force Publiquen upseerit pitivät ällistyttävän avomielisiä päiväkirjoja kuolemasta ja tuhosta, jota he jättivät jälkeensä. Charles Lemairen päiväkirja on kaikessa välinpitämättömyydessään hyytävä: ”28. maaliskuuta 1891: Bokangan kylä poltettu. 4. huhtikuuta 1891: Hyökkäsimme ikengojen kyliin. Etchimanjindoun suuri päällikkö Ekélé tapettiin ja heitettiin jokeen. 14. kesäkuuta 1891: Rangaistusretkikunta lähetettiin lolivojen kimppuun, sillä he kieltäytyivät tulemasta asemalle. Kamala sää, hyökkäys tehtiin kaatosateessa, emme saaneet tuhotuksi kaikkia. Noin 15 mustaa tapettiin. 14. kesäkuuta 1891: Viideltä aamulla lähetin sansibarilaisen Metchoudin 40 miehen kera polttamaan Nkolén. Operaatio onnistui ja kylä poltettiin. 4. syyskuuta 1891: Aamuneljältä ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Ipékoon. Koko kylä poltettiin ja banaanipuut kaadettiin. 13. heinäkuuta 1891: Luutnantti Sarrazijn hyökkäsi 7. heinäkuuta bompopojen kyliin. 20 alkuasukasta tapettu. 13 naista ja lasta otettu vangiksi.”
Toisen Force Publiquen upseerin, Louis Leclerqin, päiväkirjasta: ”21. heinäkuuta 1895: Saavuimme Yambisiin aamulla kello 10.20. Kylä hylätty. Lähetimme miehiä haravoimaan aluetta, he palasivat muutaman tunnin kuluttua mukanaan 11 päätä ja 9 vankia. Illalla takaa-ajoon lähetetty kanootti toi niin ikään useita päitä. 22. kesäkuuta 1895: Meille tuotiin kolme vankia aamulla ja toiset kolme illansuussa sekä kolme päätä. Joku mies Baumanehin kylästä juoksi metsässä huhuillen kadonnutta vaimoaan ja lastaan, eksyi liian lähelle leiriä ja sai yhdeltä vartiomieheltä luodin päähänsä. Hänen päänsä tuotiin meille. En ole koskaan nähnyt ihmisen kasvoilla yhtä epätoivoista ilmettä, niin pelokasta… Me poltimme kylän.”
Kun tieto hirmuteoista levisi, sadat tuhannet ihmiset pakenivat kylistään. Kostoksi sotilaat veivät usein kotieläimet ja polttivat majat ja sadot niin ettei kyläläisille jäänyt lainkaan ruokaa. Tämä toimintatapa oli vakiintunut jopa ennen kumin noususuhdannetta, kun Leopoldin sotilaat havittelivat lähinnä vain norsunluuta ja kantajia ja ruokaa. Ruotsalainen luutnantti kuvaa hyökkäystä, joka tehtiin vuonna 1885 Kongojoen alajuoksulla: ”Kun lähestyimme kylää, siellä syntyi valtaisa mylläkkä. Alkuasukkaat yllättyivät täysin. Me näimme heidän kokoavan mitä käsiinsä saivat ja pakenevan syvälle tiheään metsään. Ennen kuin lähdin sieltä, käskin sotilaiden ottaa mukaan kaikki kylän vuohet ja kanat ja ankat, joita siellä oli. Sitten jätimme kylän ja vetäydyimme parempaan paikkaan iltapäivälevolle.”
Amerikkalainen sotilas ja seikkailija Edgar Canisius näki poltetuista kylistä paenneita, jotka ”elivät metsässä kuin villieläimet syöden ravinnokseen juuria ja muurahaisia ja muita hyönteisiä”. William Sheppardin presbyteerikollega kirjoitti vuonna 1899: ”Kaikki kyläläiset ryntäävät heti metsään kun kuulevat, että valtion väkeä on tulossa. Tänä yönä, keskellä sadekautta ja yli sadan kilometrin säteellä Luebosta, metsässä ilman suojaa nukkuu varovaisestikin arvioiden 40 000 ihmistä, miehiä, naisia, lapsia, sairaita.”
Samoihin aikoihin nuori englantilainen tutkimusmatkailija nimeltä Ewart S. Grogan käveli Afrikan päästä päähän ja järkyttyi siitä, mitä näki taivaltaessaan kaukana Koillis-Kongossa poikki 7 000 neliökilometrin laajuisen alueen, joka oli ”täysin autioitunut ja tuhottu”: ”Joka ainoa kylä on poltettu maan tasalle, ja kun pakenin seudulta, näin kaikkialla luurankoja, ja millaisissa asennoissa – millaisia kauhutarinoita ne kertoivatkaan!”
Myös ne kyläläiset, jotka eivät paenneet metsään, joutuivat näkemään nälkää, sillä jos kylät sijaitsivat lähellä kuminkeräysasemia, niiden oli luovutettava suurin osa banaaneista, maniokista, kalasta ja lihasta sotilaiden ruuaksi. Esimerkiksi Bumban kylässä ABIR:n toimilupaalueella asui vain 300 perhettä, mutta sen piti joka kuukausi luovuttaa sotilaille 15 kiloa jamssia sekä viisi sikaa tai 50 kanaa. Tällaisten kylien oli saatava ruoka kokoon, vaikka kaikki työkykyiset olivat metsässä etsimässä epätoivoisesti kumia.
Lukematon määrä naisia, lapsia ja vanhuksia kuoli panttivankeudessa. Sotilaat pitivät heitä maa-aitauksissa, usein kahleissa, antoivat heille vähän tai ei lainkaan ruokaa ennen kuin kylän miehet toivat vaaditun määrän kumia – mikä saattoi kestää viikkoja. Vuonna 1899 yhdessä aitauksessa vankien todettiin kuolevan 3–10 hengen päivävauhtia.
Aivan niin kuin Amerikan intiaaneja myös kongolaisia taudit tappoivat enemmän kuin luodit. Eurooppalaiset ja afroarabialaiset orjakauppiaat toivat Kongon sisäosiin monia tauteja, joita siellä ei aikaisemmin ollut tunnettu. Sekä uudet että vanhat taudit levisivät nopeasti, sillä suunnaton määrä kongolaisia pakotettiin siirtymään kauaksi kotiseudultaan: miehiä värvättiin pakolla kantajiksi pitkille taivalluksille tai töihin höyrylaivoille (isossa laivassa tarvittiin 20–60 halonhakkaajaa) tai Force Publiquen sotilaiksi. Pelätyimmät taudit olivat isorokko ja unitauti, mutta keuhkosairaudet ja suolistotulehdukset vaativat myös veronsa.
Unitauti olisi epäilemättä surmannut paljon ihmisiä, vaikka Kongoa olisi 1900-luvulle tultaessa hallinnut joku muu kuin Leopold. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä taudit itse ovat harvoin ainoa vaikuttava tekijä niiden leviämisessä. Kulkutaudit tekevät aina tavallista suurempaa ja nopeampaa tuhoa huonosti ravittujen ja henkisesti järkkyneiden ihmisten keskuudessa. Stanley Fallsin käräjätuomari Charles Gréban de Saint-Germain kirjoitti vuonna 1905: ”Tauti tekee voimallisesti tuhoaan nääntyneen väestön keskuudessa, ja käsitykseni mukaan juuri tätä on pidettävä syynä unitaudin yhä jatkuvaan voimistumiseen tällä seudulla. Kantajantyön rasitusten ja ruokatarvikkeiden vähyyden takia se nopeasti lähes autioittaa tämän maan. En ole Kongossa nähnyt missään yhtä murheellista näkyä kuin tiellä Kasongosta Kabambreen. Kylissä on enimmäkseen hyvin vähän ihmisiä, monet majat ovat romahtaneet, miehet samoin kuin naiset ja lapset ovat laihoja, heikkoja, apaattisia, hyvin sairaita ja vain makaavat paikoillaan. Kenelläkään ei ole ruokaa.”
Ei liene yllätys, että kun miehet lähetettiin metsään keräämään kumia viikoiksi kerrallaan, vuodesta toiseen, ja naisia pidettiin panttivankeina ja ainaisessa nälässä, lapsia syntyi entistä vähemmän. Katolinen lähetystyöntekijä, joka työskenteli vuosia Mai Ndombe -järven kuminkeruualueella, pani merkille näiden asioiden yhteyden. Kun hän vuonna 1910 saapui seudulle, häntä hämmästytti se, ettei 7–14 ikävuoden välillä olevia lapsia juuri ollut, vaikka muunikäisiä oli paljon. Havainto viittaa vuosien 1896 ja 1903 väliseen jaksoon – juuri silloin kuminkeräystoiminta oli alueella kiihkeimmillään.
Noihin samoihin aikoihin lähiseudulla tietojenkeruumatkalla käynyt Roger Casement arvioi väestön vähentyneen 60 prosenttia ja kirjoitti, että ”hengissä selvinneet asukkaat ovat monissa tapauksissa vasta nyt palaamassa tuhottuihin tai hylättyihin kyliinsä. Naiset kieltäytyvät hankkimasta lapsia ja käyttävät erilaisia keinoja välttyäkseen raskaudelta. Syyksi he sanovat sen, että jos ’sota’ saavuttaa naisen, joka on ’lapsesta raskas’ tai jolla on lapsi kannettavanaan, hän ei voi juosta piiloon sotilailta.”
Osa Kongon väestökadosta johtui siis siitä, että kumiterrorin pelästyttämät ja hajalle revityt perheet yksinkertaisesti lakkasivat saamasta lapsia.
Kuinka paljon Leopoldin hallinnon aikana Kongon väestömäärä sitten kutistui näiden neljän tekijän johdosta?
Eräs Belgian hallituksen virallinen komissio arvioi vuonna 1919, että sen jälkeen kun Stanley oli laskenut perustan Leopoldin valtiolle, siirtomaan asukasluku oli puolittunut. Majuri Charles c. Liebrechts, Kongon valtion korkea hallintovirkamies melkein koko siirtomaan olemassaolon ajan, päätyi samaan tulokseen vuonna 1920. Asiantuntevimman nykyarvion on tehnyt Wisconsinin yliopiston historian ja antropologian emeritusprofessori Jan Vansina, aikamme kenties merkittävin Kongon alueen kansojen tuntija. Hän perustaa laskelmansa tietoihin, jotka ovat peräisin paikallisista lähteistä, papeilta, jotka ovat huomanneet seurakuntansa supistuvan, suullisesta perinteestä ja sukuluetteloista. Hänen arvionsa on sama: vuosien 1880 ja 1920 välillä Kongon väkiluku putosi ”vähintäänkin puoleen”.
Puoleen mistä? Vasta 1920-luvulla tehtiin ensimmäiset yritykset laskea koko siirtomaan väestö. Vuonna 1924 väkiluvuksi arvioitiin kymmenen miljoonaa, minkä myöhemmät väestönlaskennat ovat vahvistaneet. Tämä tarkoittaisi, että Leopoldin hallinnon aikana ja välittömästi sen jälkeen siirtomaan väkiluku väheni noin kymmenellä miljoonalla.
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu. Tammi. Suomennos Heikki Salojärvi. Teksti on lyhentäen toimitettu ote toukokuussa ilmestyvästä teoksesta.
Adam Hochschild
