Kettutytöiksi nimettyjen aktivistien sabotaasi toi julkisuuteen ensi kertaa protestiliikkeen, jonka lähtökohtana olivat eläinoikeudet.
Vuonna 1995 kahdelta pohjanmaalaiselta turkistarhalta vapautettiin satoja tarhaeläimiä. Kettutytöiksi nimettyjen aktivistien sabotaasi toi julkisuuteen ensi kertaa protestiliikkeen, jonka lähtökohtana olivat eläinoikeudet.
Sabotaasi loukkasi monella tavalla perinteisen kansalaistoiminnan ihanteita. Se tulkittiin terrorismiksi, se loukkasi yksityisyyden ja omaisuuden suojaa ja kyseenalaisti käsityksen, jonka mukaan ihmisillä on oikeus käyttää eläimiä välineellisesti. Näin päättelevät tutkijat Esa Konttinen ja Jukka Peltokoski tutkimuksessaan ympäristöprotestin neljännestä aallosta.
Suomalaisen ympäristöprotestin historiassa ensimmäinen aalto vuosina 1967–70 kiinnitti huomioita luonnon saastumiseen ja tehometsätalouteen. Toinen aalto vuosina 1979–82 keskittyi kamppailuun Koijärven lintujärven kuivattamista vastaan. Aktivistit peräsivät kulutuskriittisyyttä ja elämäntapamuutoksia tyypillisesti kasvissyönnin kautta. Liikkeelle oli ominaista väkivallaton kansalaistottelemattomuus.
Samoihin periaatteisiin nojautui myös 80-luvun loppuun sijoittunut vanhoja metsiä ja kaupunkiympäristöjen kulttuurikohteita puolustanut ympäristöprotestin kolmas aalto, jonka avaintapahtumia olivat Kessi- ja Talaskangas-liikkeet.
Vegaaniliitto, Oikeutta Eläimille ja Maan ystävät olivat neljännen aallon keskeisiä liikkeitä, joissa kiteytyvät myös yleisemmin liikehdinnän perusarvot. Luopuminen kaikista eläinkunnan tuotteiden käyttämisestä, eläinoikeuksien korostaminen ja ihmiskeskeisen välineellisyyden kritiikki sekä globaaliin ympäristöön kohdistuva kiinnostus, joka ei sulje liikkeen ulkopuolelle sosiaalisia ja taloudellisia kysymyksenasetteluja.
Vaikka nämä järjestöt eivät olleetkaan mukana laittomassa toiminnassa, niiden piirissä lienee ollut aktivisteja, joilla oli yhteyksiä suoraan toimintaan. Ylipäätään aaltoa luonnehtii tee-se-itse-periaate, jonka mukaan hierarkiaa välttäneet ruohonjuuritason ryhmittymät haastavat virallisen yhteiskunnan toimintamuodot. Kansalaisaktivismissa tämä ei suinkaan ollut mitään uutta, mutta suomalaisessa ympäristöaktivismin historiassa toimintatavat poikkesivat aiemmasta.
Ehkä mielenkiintoisin kysymysmerkki kirjan taustalla leijuu siinä, että toinen kirjoittaja Jukka Peltokoski on itsekin ollut mukana monessa neljännen aallon liikkeessä. Eikä hän ole poikkeus. Useat muutkin neljännen aallon aktivistit toimivat myös teoreettis-tutkimuksellisella tasolla. Kirjan me-muoto tosin peittää alleen filosofisesti kiinnostavan itseymmärrystä koskevan kysymyksen tutkijan ja toimijan välisestä suhteesta. Anyway, tavoitteenahan ei ole ainoastaan selittää maailmaa, vaan myös muuttaa sitä.
Esa Konttinen & Jukka Peltokoski: Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike & uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla. SoPhi.
Kimmo Jylhämö
