Lapsen yritykset olla itsenäinen eivät onnistuneet. Toisen ihmisen piti aina olla lapsen kanssa vaikeuksia ohittamassa.
Tervetullut toivottu lapsi syntyi. Toivottu ei ollut kuitenkaan terve. Jo ensimmäisen elinvuoden aikana lapsi ilmeni erittäin vaikeavammaiseksi. Se ei silti yhtään estänyt rakkautta vanhempien ja lapsen välillä. Terveen tavoin lasta kohdeltiin kotona, vaikka taitojen tuleminen kestikin pitempään kuin terveellä lapsella.
Lopulta lapsi meni kouluun vammaisten oppilaiden joukkoon, missä kirjoitusta ja tuokioittain lukemista opetettiin. Oppilaana vaikeavammainen lapsi oli erilainen. Hän ei itseään osannut ehkä oikein arvostaa tai ei ymmärtänyt, etteivät muut kyenneet kotiväen lailla saamaan häntä toimimaan. Lapsi luki, mutta ei sitä ymmärtänyt kertoa muille, koska hän ei puhunut eikä mitenkään tiennyt sillä olevan merkitystä. Reppanaksi surkimukseksi arvioitiin lapsi. Se piti lapsen vanhemmatkinuskossa, ettei ehkä löydy keinoa saada lasta koskaan itseään ilmaisemaan, vaikka he muita enemmän tiesivät lapsensa ymmärtävän asioista, enemmän kuin tämä sai ilmaistuksi.
Miten saada vaikeavammaisen lapsen elämä hyväksi asenteeltaan esteisessä yhteiskunnassa?
Aikanaan lapsi näki tv-ohjelman toisesta vammaisesta lapsesta, joka ilmaisi itseään kirjoituksen kautta. Miten äärettömän hyvä tapa tuoda omia ajatuksiaan toisten ajattelevien tietoon, jos ei pysty puhumaan itse! Tarvitaan toisen ihmisen tuki käden saamiseksi tottelemaan sekä kirjoituskone. Eipä saanut kuitenkaan lapsi kerrottua, että heti sen tehtävänsä aloittaisi, sen ainoastaan taas itse tiesi.
Lapsi alkoi vihata esteitään ja sitä, ettei voinut kertoa asioitaan ja ajatuksiaan. Huuto ja kiukku olivat silloin lapsen ainoat keinot puhua ympäristölleen niin, että osattiin selvästi nähdä, ettei kakki ole hyvin.
Kerran lapsen puheterapeutti kysyi, halusiko lapsi kokeilla koneella kirjoittamista. Aika pysähtyi. Sittenkin joku tuo valon. Se oli uskomatonta, riemu kupli lapsessa, kun hän vihdoin sai näyttää, että hänellä on ajatuksia. Paras hetki ehkä oli, kun lapsi tuli kotiin ja näki vanhempien silmistä ilon ja tyytyväisyyden lastaan kohtaan. Nyt heidän aavistuksensa, että lapsi ymmärtää enemmän kuin luultiin, tuli todeksi.
Saatiin kone, jolla lapsi itseään ilmaisi kirjoittaen, mutta lapsi asetti taas armottomat esteet itselleen. Eivät ne olleet hänen hallinnassaan. Piti osata erilaisen lapsen vamman taakse nähdä ja erilaiset puutteet hyväksyä. Lapsi tarvitsee tukea ja ymmärrystä sekä varmaa luottamusta molemmin puolin. Se, ettei hän ilman tukea pysty kirjoittamaan eikä tukea ota jokaiselta, sai perkeleet valloilleen. Äiti itki. Miksi sain onnen hetken vain sattumaksi? Eikö ymmärretä, etteivät vammaiset ole samanlaisia keskenään? Hehän ovat yhtä lailla ihmisiä, jokainen erilainen kuin kukaan muu.
Lapsen yritykset olla itsenäinen eivät onnistuneet. Toisen ihmisen piti aina olla lapsen kanssa vaikeuksia ohittamassa. Äiti oli paras ymmärtäjä. Tietenkin oli tilapäisiä ymmärtäjiä, mutta lopulta lapsi tulee tekemään itselleen utopiansa todeksi, omin siivin tietään lentää. Teiden viitat lapsi tuntee, mutta yksin ilmaan ei voi päästä. Ihmisten tuleminen oivaltavammiksi ja omien uskomustensa vankeudesta pääseminen, uusien asioiden hyväksyminen, ne avaavat tien lapselle päästä itselleen asettamaansa tavoitteeseen: laisilleen oikeuden elää yhdessä muiden ihmisten parissa. Sen tavoitteen lapsi aikoo kirjoittamalla elämästään lunastaa.
Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi
