Helsingin Taidehallissa avautui toukokuussa 2002 luontoon, maahan ja maaseutuun liittyvää tematiikkaa nykytaiteen kautta pohdiskeleva Juuret-näyttely.
Helsingin Taidehallissa avautuu toukokuussa luontoon, maahan ja maaseutuun liittyvää tematiikkaa nykytaiteen kautta pohdiskeleva Juuret-näyttely. Näyttelyarkkitehtina eli yhtenä sen suunnittelijoista on Bosnian palkkasoturina aikoinaan kohua herättänyt Marco Casagrande. Entisestä palkkasoturista on tullut kansainvälistä tunnustusta saanut, pehmeiden arvojen ja rauhan puolesta esiintyvä taiteilija.
Koska olen näyttelyn järjestäjän, Maaseudun sivistysliiton, kutsumien monien muiden taiteilijoiden kanssa mukana tässä näyttelyssä, koin tarvetta pohtia esiintymistä samassa rintamassa ristiriitaista palkkatappajan ja maanpuolustustaiteilijan mainetta kantavan Casagranden kanssa.
Mielessä kummitteli Helsingin Sanomien kuukausiliitteen tekemä haastattelu Casagrandesta ja hänen taiteilijatyöparistaan Sami Rintalasta. Jutussa hehkutettiin vuoroin kumppanusten taiteellisella menestyksellä, vuoroin kauhisteltiin Casagranden tappohommia. Jutussa maalattiin omituista muotokuvaa jännittävästä ja ristiriitaisesta mutta aikaansaavasta miehestä.
Haastatellut itse sanovat jälkikäteen, että kirjoitus oli hyvin tarkoitushakuinen ja siinä oli törkeästi vääristelty heidän puheitaan. Kuukausiliitteen juttu ja useat muutkin heistä tehdyt jutut ovat aiheuttaneet heille ja heidän läheisilleen monenlaista kärsimystä.
Koko soppa on kuitenkin lähtöisin Casagranden taiteilijanimellä Luca Moconesi kirjoittamasta kirjasta Mostarin tien liftarit. Haastattelujen mukaan hän on kertonut kirjan kertovan hänen omista kokemuksistaan Bosnian sodassa. Kun kirjan ansiosta Casagrandea uhkasi poliisitutkinta mahdollisista sotarikoksista, tarinan kerrottiin olevan fiktiota, ja kun tutkintaa ei siksi tullutkaan, kerrottiin tarinan taas pohjanneen todellisuuteen.
Kuinka paljon media on muutellut miehen puheita, siitä on vaikea saada selkoa. Ainoaa ”väärentämätöntä” jutussa on siis vain Casagranden minämuodossa nimimerkillä kirjoittama kirja, suhtautuu siihen sitten totena tai fiktiona.
Päällimmäisenä kirjasta välittyy armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva arvomaailma. Mies on liikkeellä tunteakseen todellisen jännityksen ja kuoleman ylevän läsnäolon. Kaikessa kovuudessaan kirja on oikeastaan aika naiivi. Se romantisoi kuolemanläheisyyden, sodan, sen kauhut sekä kunnon sotilaan, joka on mielensä ja tehtävänsä hallitseva tosimies.
Casagrande onkin omistanut kirjansa joukkueelleen, ryhmälle paatuneita tappajia, uusnatseja, rasisteja ja monenlaisia siviilielämän ongelmia paossa olevia miehiä. Yksi on tappanut jossain juutalaisen ja toinen vaimonsa ja lapsensa, mutta mikä tärkeintä, kaikki ovat ammattimiehiä ja todellisia sotilaita.
Kirja on väkivallan ja sen keskellä kestämisen ylistys. Kertojan itsensä suorittamia ”tappoja” kuvaillaan viileän yksityiskohtaisesti.
Myös aseiden kuvailut ovat enemmän kuin vain fetisistisiä. Ammattimiestä ei kiinnosta, miksi tapetaan, vaan miten ase toimii ja miten sitä käytetään. Tappamisen oikeutus sivuutetaan paneutumalla sotimiseen teknisenä kysymyksenä.
Tarinassa on myös stereotyyppistä kansallisromantiikkaa. Suomen talvisota ja suomalainen sotilas on Bosniassakin kova sana, mutta vastapuolen muslimit vaikuttavat pääsääntöisesti hinttareilta.
Mutta Casagrande osaa myös tunteilla. Haikeinta on palkkasoturin kotiinpaluu tosielämästä arkiseen pehmopohjolaan. Kirja on rakennettu manipulatiivisesti niin, että vaikka myötätuntoa ei tässä tarinassa millään muotoa viljellä, voi lukija helposti samastua kertojan omiin tuntemuksiin.
On mielenkiintoista, miten hiljaa suomalainen taidemaailma on ollut tapauksen yhteydessä. Toisaalta kaikenlaisella taiteilijoiden ”syvien” kokemusten metsästyksellä on myös sijansa taidemytologiassa. Hyvä taide on ikään kuin eettisten kysymysten yläpuolella, koska taidemaailmassa pahin moka on vain tyylittömyys.
Jatkuvasta päinvastaisesta ”katutaso–kolmas maailma–syvällisyys” löpinästä huolimatta nykytaidemaailma on myös mitä elitistisin. Tärkeintä on, että tuote, teokset, ovat mielenkiintoisia ja tietenkin edustavia. Muuten taiteilijoiden on parempi olla hiljaa ja keskittyä vain omaan urakehitykseensä. Sitä paitsi tällaisessa yhteydessä suunsa avaamalla saa helposti vain itseään korostavan moralistin maineen.
Mutta edes itse väärin ymmärretty Luca Moconesi ei ole noussut puolustamaan itseään, saati selkeästi analysoiden ryhtynyt pohtimaan tekojensa syvällisiä, myös yhteiskunnallisia vaikuttimia ja viestinsä sisältöä, katumaan tai edes kertomaan, miten asiat sitten todella olivat.
Tosin kirjan luettuaan sen kyllä ymmärtää. Tarina kolisee militarismin ohella tehokkuuden, tunteettomuuden ja määrätietoisuuden suurta arvostusta. Nämä suruttomat arvot ovat yhä yleisempiä myös siviilielämän eri aloilla edettäessä. Ja mitä Casagranden sitten pitäisi katua? Jatkettua typeryyttä, tappamista, arvomaailmaansa, vai julkaisemaansa yli parisataasivuista moraalista paskaa pursuvaa sotimisen ylistystä?
Voi tietenkin ajatella armollisesti, että Mostarin tien liftarit oli vain huono ja epäonnistunut taideteos ja nykyään sen tekijä tekee paljon parempia projekteja. Näin ei kuitenkaan ole. Kaikesta ”totta vaiko fiktiota” vehtaamisesta huolimatta kirja oli todentuntuisempi. Se ilmentää niitä syviä henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joiden avulla teurastajia kulloinkin tarvitsevat vallanpitäjät ovat leiponeet pojista miehiä ja jauhelihaa läpi historian. Todella vaikuttava teos.
Juuret-näyttely 21.5.–16.6.2002 Helsingin Taidehallissa, Nervanderinkatu 3. Näyttelyssä mukana Marco Casagrande, Sami Rintala, Jussi Kivi, Jüri Okas, Hannu Pakarinen, Anna Retulainen, Ene-Liis Semper, Janna Syvänoja, Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, Jaan Toomik, Pekka Turunen & Miina Äkkijyrkkä. Avoinna ti–pe 11–18, la–su 12–17.
Jussi Kivi
