”Manis, manis! Ricas! Solo cien pesos!” huutaa vanha kumaraselkäinen pappa, jonka puiseen koriin on viikattu rivi paperisia maapähkinäpusseja.
”Manis, manis! Ricas! Solo cien pesos!” huutaa vanha kumaraselkäinen pappa, jonka puiseen koriin on viikattu rivi paperisia maapähkinäpusseja.
Keltainen linja-auto heittelehtii päätähuimaavaa vauhtia pitkin Santiagon pääkatua Alamedaa. Liikennevaloissa kyytiin nousee uusia kaupustelijoita edellisten hypätessä pois. Neljän kilometrin matkalla saattaa olla tarjolla mitä tahansa suklaapatukasta laastareihin ja piraattikirjoihin.
Kun bussi on jättänyt vanhan keskusta-alueen taakseen, maisema muuttuu. Yläkaupungin uusilla asuinalueilla kuljetaan omilla autoilla ja käydään ostoksilla pohjoisamerikkalaiseen tyyliin. Kadunvarret ovat puhtaita. Kukaan ei kerjää eikä kaupustele.
4 300 kilometriä pitkän ja noin 180 kilometriä leveän Chilen pääkaupungissa asuu kolmannes koko maan 15-miljoonaisesta väestöstä. Rikkaat kaupunkilaiset ovat levittäytyneet yläkaupungin uusille ja vauraille alueille. Mitä ylemmäs nousee, sitä mahtavammiksi talot ja autot muuttuvat.
Keskusta on jätetty keskiluokalle, ja tuhannet katukauppiaat ovat tehneet sinne valtakuntansa. Keskikaupungin kaduilla on loputon jono sokeita, kuuroja ja liikuntakyvyttömiä, joiden pahvisille myyntitiskeille on koottu laaja tuotevalikoima laittomista piraattilevyistä aina hammasharjoihin ja hiuspinneihin.
Harva köyhä istuu kadulla ainoastaan kerjäämässä. Poikkeuksen muodostavat ne epätoivoiset vanhemmat, jotka ovat tuoneet sairaan tai vammaisen lapsensa kadulle. Pyörätuolin viereen on ripustettu kyltti, jossa on lapsen diagnoosi ja selvitys hoitokustannuksista. Sosiaaliturva on Chilessä lähes olematon.
Istun uudelta nahalta tuoksuvan auton etupenkillä. Olen matkalla yhteen yläkaupungin suurista ostoskeskuksista. Ratin takana istuva poika on 20-vuotias kauppatieteiden opiskelija. Hän on ihmeissään, kun kerron, että Suomessa monet opiskelijat tekevät töitä opintojen ohessa. Köyhä opiskelija on Chilessä tuntematon käsite. Täällä köyhät eivät opiskele.
Kun oikeistolainen kenraali Augusto Pinochet 30 vuotta sitten kaappasi vallan, hän yksityisti koulutuksen muiden talousuudistusten ohella. Vaikka Pinochetin diktatuuri päättyi jo 15 vuotta sitten, on yliopistotutkinto Chilessä edelleen maksullinen. Uudistusten ansiosta Chile on nykyään yksi Etelä-Amerikan vauraimmista valtioista.
Rikkaus ei ole kuitenkaan jakautunut tasaisesti. Havainnollisen esimerkin siitä saa kiipeämällä Santiagon korkeimman kukkulan San Cristobalin laelle. Kun kaupunkia tarkastelee yläviistosta, voi sanoa olevansa konkreettisesti kahden eri maailman välissä. Idässä kohoavat korkeat pilvenpiirtäjät, joiden peili-ikkunoista heijastuvat vuorten rinteille rakennetut luksusasunnot. Kun pään kääntää toiseen suuntaan, näkee matalalle levittäytyneen köyhälistökorttelin.
Nämä kaksi maailmaa tuntuvat harvoin kohtaavan toisiaan. Vallankaappauksesta eniten hyötynyt yläluokka sulkee mielellään silmänsä etelän köyhyydeltä. Köyhät eivät taas pysty edes unelmoimaan siitä vauraudesta, jonka keskellä maan ökyrikkaat asuvat.
Vieressäni istuva poika kauhistuu kuullessaan, että asun vanhan keskustan tuntumassa. Eliittiperheiden lapsille yläkaupungin ulkopuoliset alueet edustavat tuntematonta pahaa. Kuulen, että rikkailla asuinalueilla elää valtava määrä nuoria, jotka eivät kertaakaan elämänsä aikana ole käyneet yläkaupungin ulkopuolella. He viettävät koko nuoruutensa huristellen kalliilla autoilla ja tappaen aikaa jenkkityylisten ostoskeskusten sisällä. Heille Chile on vauras maa, jonka rikkaat luonnonvarat mahdollistavat kulutustaivaassa elämisen.
Istun tyhjässä elokuvateatterissa ydinkeskustan tuntumassa. Valkokankaalla pyörii amerikkalainen toimintaelokuva, jota ei ole dubattu. Alareunassa rullaa espanjankielinen tekstitys. Vaikka suurin osa chileläisistä osaa lukea, harvalla on varaa käydä elokuvissa.
Yläkaupunkiin on rakennettu omat teatterinsa, joissa niiden asukkaat käyvät. Keskusta-alueen teatterit saavat tyytyä näyttämään elokuvia tyhjille saleille.
Minimipalkka on Chilessä noin 120 euroa, suunnilleen saman verran kuin opiskelija saa Suomessa asumistukea vuokran maksamiseen. Vaikka palkka on alhainen, elinkustannukset ovat Chilessä korkeammat kuin muualla Etelä-Amerikassa. Elokuvalipusta saa pulittaa yli neljä euroa. 120 euron kuukausipalkalla sekin on liikaa.
Jos elätettävänä on vielä muutama lapsi ja vuokraan menee 80 euroa, voi laskea hyvän esimerkin siitä, millaisella toimeentulolla osa chileläisistä elää.
Chilessä on tilastojen mukaan laaja ja hyvin työllistetty keskiluokka. Suomalaiseen tasa-arvoon tottuneelle Santiago näyttää kuitenkin mustavalkoiselta. Eliittiperheen poika neuvoo, ettei kadulla kerjääville kannata antaa rahaa. Hänen mielestään köyhät ovat vain laiskoja, joille löytyisi töitä, jos he niitä viitsisivät hakea.
Pojan sanoihin olisi huojentavaa uskoa siinä vaiheessa kun köyhyys ei katoa minnekään, vaikka kuukauden opintotuki on jaettu kadulla asuvien taskuun. Silmien ummistaminen tuntuu kuitenkin olevan juuri se rikos, johon me länsimaalaiset usein syyllistymme. Todellisuus ei silti lakkaa olemasta, vaikka siltä yrittäisikin sulkea silmänsä. Tai vaikka Suomessa absoluuttinen köyhyys esiintyykin vain epämääräisissä tilastoissa. On vain epäreilua uskoa totuuksiin, jotka ovat olemassa ainoastaan itsekkäiden tulkintojen vääristäminä.
Kirjoittaja opiskelee viestintää Diakonia-ammattikorkeakoulun Turun yksikössä. Hän oli viime vuonna vaihto-opiskelijana Universidad Diego Portalesissa Santiagossa Chilessä.
Kirsi Järvinen
