Alkuvuoden mieleenpainuvimpia asioita oli Armi Aavikon kuolema. Lehdet täyttyivät välittömästi Armin surullisesta kohtalosta, ja yhtä nopeasti unohdettiin pahat puheet hänen alkoholin ja masennuksen täyttämästä loppuelämästään.
Miten vuosi 2002 on meillä Suomessa oikein alkanut? No, eipä ole juuri mitään ihmeellistä kerrottavaa. Tyypillistä puhetta pääasiassa siitä, kuinka kukin julkkispari on eronnut: Matti Nykänen on eronnut makkaratehtailija-Mervistään, Tony Halme on jättänyt vaimonsa Katjan, Satu Silvo jätti Heikki Kinnusen ja muutti omaan asuntoon. Plaah plaah.
Alkuvuoden mieleenpainuvimpia asioita oli Armi Aavikon kuolema. Lehdet täyttyivät välittömästi Armin surullisesta kohtalosta, ja yhtä nopeasti unohdettiin pahat puheet hänen alkoholin ja masennuksen täyttämästä loppuelämästään. Ei enää kuvia hänen viimeisiltä vuosiltaan, jolloin hän ei ollutkaan enää niin hehkeä kuin aikaisemmin.
Vähemmän hehkeiden kuvien julkaisematta jättäminen on tietenkin pelkästään positiivinen asia, mutta koko kuvio kertoo paljon suomalaisen median toimintatavoista. Ensin jauhetaan paskaa, ja sitten kun tällaista tapahtuu, niin ollaan niin myötätuntoisia että.
Korniksi asian tekee se, että samoihin aikoihin julkaistiin lehdissä monen tutkimuksen tulokset siitä, kuinka suomalaisilla ei menekään niin lujaa kuin toivoisi. Yhä useampi suomalainen päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi, psykiatriseen hoitoon on edelleen jopa yli vuoden jonotusaika, Helsingin kaupunki sai huomautuksen alkoholistien asunto-oloista, jopa 60 prosentilla suomalaisista on ongelmia työpaikallaan, erityisopetuksen tarve kasvaa jne. Sattumaako vai mitä?
Siirtykäämme kuitenkin muihin aiheisiin. Nyt on sitten tehty tutkimus ja saatu selville, että suomalaiset ovat televisiota rakastavaa kansaa. Että ihan oho.
Toki on taas mukavaa, kun Suomi nousee tv:n tuijottelullaan Euroopan tilastojen kärkiryhmään. Niin, onhan kaksi tuntia ja 47 minuuttia päivässä ihan kohtuullinen aika. Ensin kahdeksasta neljään töissä, sitten ruokakaupan kautta kotiin ja kello on jo kuusi, vähän siivousta sekä ruuanlaittoa, ja loppuajan voikin sitten kuluttaa tv:n ääressä. Todella antoisaa.
Niin, en sitten tiedä, kertooko mistään mitään se, että Kauniita ja rohkeita on esitetty Suomessa jo kymmenen vuoden ajan.
Vuoden ensimmäisenä suomalaisena elokuvana sai ensi-iltansa Minä ja Morrison. Avaus oli kävijämäärältään kotimaisen elokuvan toiseksi paras yli kymmeneen vuoteen. Minä kuitenkin ihmettelen,
mikä tästä elokuvasta tekee niin mielenkiintoisen? Samuli Edelmanin tasaisen pyöreä pakki? Vai olisiko kyseessä niinkin yksinkertainen asia kuin musiikki, eli Anssi Kela?
Näin helppoa ei suomalaisen elokuvan markkinoiminen ole varmaan ollut aikoihin. Haluaisin tässä yhteydessä lähettää Anssille henkilökohtaiset kiitokset minulle aiheutuneista traumoista. Lukuisat
kaverit kun ovat tulleet kyselemään, että ”Hei Milla, tunnetko sä Anssin hyvinkin kun se susta laulaa?!” Niin että kiitos vaan. Joku moraali pitäisi olla siinäkin, kun nimillä ruvetaan laulamaan.
Milla Rinne
