Thomas Wallgrenin mukaan ”EU:sta eroaminen ei ole mikään tämän päivän poliittinen tehtävä”. Minusta kuitenkin yhtiövetoisen ja ylikansallistuvan EU:n purkamista olisi tavoiteltava jo nyt.
Thomas Wallgren kirjoitti puheenvuorossaan Voimassa 4/2002 pohdintoja herättävästi Nato-jäsenyyden ja EU:n ylivallan estämisestä Suomessa.
Wallgrenin mukaan ”EU:sta eroaminen ei ole mikään tämän päivän poliittinen tehtävä”. Minusta kuitenkin yhtiövetoisen ja ylikansallistuvan EU:n purkamista olisi tavoiteltava jo nyt. Näin unionin lakkauttaminen voisi tapahtua mahdollisimman rakentavasti, demokraattisesti ja rauhanomaisesti.
Purkamistavoitteen perusteena on tarve lisätä alistettujen ihmisten itsemääräämisoikeutta sekä kohentaa ekologista kestävyyttä ja ekologisesti kestävää tarpeiden tyydytystä. Mikäli EU:lle ei esitetä selkeää vaihtoehtoa, tämänsuuntainen kaipuu kanavoituu – ainakin osittain – populistisen ja ”isänmaallisen” äärioikeiston tarjoamaan näennäisvaihtoehtoon.
Wallgrenin mielestä EU:lle ja valtaglobalisaatiolle tarvitaan kokonaisvaltainen vaihtoehto. Olen tästä samaa mieltä. Tällaisen vaihtoehdon kokoavaksi yleissuunnaksi on kehkeytymässä juuri tuo edellä mainittu alistettujen ihmisten ja eläinten itsemääräämisoikeuden laajentaminen sekä kohtuullisten tarpeiden tyydytys ekologisesti kestävällä tavalla.
Tämän vaihtoehdon edellytyksenä puolestaan on, että keskeiset rahoituslaitokset, perusinfrastruktuuri, osa suurteollisuutta ja tiedotusvälineitä sekä peruspalvelut ovat ensisijaisesti yhteiskunnallisessa omistuksessa. Silloin laajat piirit voivat päättää muun muassa siitä, mitä tuotetaan ja kenelle. Keskeistä on pääomaliikkeiden sääntely.
Kysymys on varsin pitkästä prosessista, mutta onneksi voimme oppia aiemmista virheistämme. Haluankin alleviivata, etten tarkoita yhteiskunnallisella omistuksella ammattipoliitikkojen ja virkamiesten määräysvaltaa.
Valtaa on toistaiseksi onnistuttu siirtämään EU:lle ja muille pääomapiirejä myötäileville ylikansallisille organisaatioille osaltaan senkin vuoksi, että myös kansallisvaltiot ovat olleet ja ovat edelleen enemmän tai vähemmän harvainvaltaisia. Tämä on edesauttanut myös valtion omaisuuden yksityistämistä.
EU:n ja entisenlaisten kansallisvaltioiden sijaan tarvittaisiin ekologista kestävyyttä ja maailmanlaajuista yhteisvastuuta toteuttavaa, henkilö ja ääni -periaatteella toimivaa, julkista ja osallistuvaa päätöksentekoa ja itseorganisoitumista paikallistasolta kansainväliselle tasolle saakka.
Alistettujen ihmisten ja heidän yhteenliittymiensä olisi myös itse laajennettava omia vaikutusmahdollisuuksiaan. EU:ta ja valtaglobalisaatiota vastustavat järjestöt voisivatkin tehostaa toimintaansa etsiytymällä nykyistä vahvemmin yhteistyöhön alistettujen ihmisten kanssa.
Wallgrenin mukaan uusliberalistista muutosta ”vastustaa muun muassa isänmaallinen oikeisto”. Hänen määrittelynsä mukaan suuri osa pohjoismaista poliittista kenttää on uusliberalismin haukkojen ja ”isänmaallisen” oikeiston väliin sijoittuvaa keskiryhmää. EU-politiikan demokratisointi ja Nato-jäsenyyden välttäminen vaativatkin Wallgrenin mielestä tuon keskiryhmän reformistisen siiven ja oikeaoppisen siiven lisääntyvää vuorovaikutusta ja yhteistyötä myös silloin kun yksittäisistä asioista ollaan eri mieltä.
Minusta poliittisia voimia on kuitenkin arvioitava ensisijaisesti sillä perusteella, toteuttavatko ne käytännössä ihmisten ja eläinten ekologisesti kestävää tarpeiden tyydytystä ja itsemääräämisoikeutta. Toinen tärkeä poliittisten voimien arviointiperuste on se, mikä on niiden suhde perustuotantovälineiden yhteiskunnalliseen omistukseen.
Näillä perusteilla arvioituna uusliberalismin haukat, suuryhtiövetoinen EU, Nato ja osa isänmaallista oikeistoa ovat ekologisesti kestävää itsemääräämissuuntausta vastustavia äärivoimia tai niitä käytännössä myötäileviä voimia. Näennäisesti ”isänmaallinen” oikeisto ja valtaglobalisaatiota ajavat uusliberalismin haukat siis vastustavat toisiaan, mutta tekevät käytännössä suuria palveluksia tosilleen.
”Isänmaallisen” oikeiston nousu saanee osan Wallgrenin mainitsemista keskiryhmistä lähentymään valtaglobalisaation kiivaita ajajia. Ylikansallisen uusliberalismin eteneminen puolestaan kasvattaa ”isänmaallista” oikeistoa. Tätä kehitystä edistää myös se, että ”isänmaallinen” oikeisto Wallgrenin tavoin määritellään uusliberalismin haukkojen äärivastustajaksi. Kummatkin voimat kuitenkin pyrkivät käyttämään hyväkseen markkina- ja vaalikarjana kohtelemaansa väestöä ja aitaamaan sitä edustamilleen tahoille edullisimmalla tavalla.
Pohjoismaiden EU- ja Nato-suhteiden kehittymisen kannalta ratkaisevaa ei ole vain se, miten pohjoismaisen poliittisen kentän enemmistön yhteistyö kehittyy, kuten Wallgren arvioi, vaan myös se, miten globaalit yhteiskunnalliset voimat ja niiden suhteet kehittyvät.
Wallgren on mielestäni oikeassa siinä, että niistä voimista, joita hän kutsuu pohjoismaisen poliittisen kentän keskiryhmäksi, osa myötäilee uusliberalismia ja osa on voimattomassa oppositioasemassa. On kuitenkin syytä kysyä, miksi näin tapahtuu. Samalla kannattaisi myös pohtia syitä tuon poliittisen kentän jonkinasteiseen haluttomuuteen ja kyvyttömyyteen torjua muun muassa Nato-jäsenyys ja EU:n ylivalta.
Yksi syy tähän lienee se, että tuo poliittinen kenttä edustaa kansaa vain jossain määrin. Toinen syy lienee se, että maailmassa on nykyään entistä selkeämmin vain yksi yhteiskuntajärjestelmä, jonka yläluokkiin huomattava osa Pohjoismaiden väestöstä kuuluu. Yhdysvaltojen johtama Nato ja Euroopan teollisuusmiesten pyöreän pöydän (ERT) ohjailema EU lienevät parhaita voimia ainakin lyhyellä aikavälillä turvaamaan globaalin yläluokan elämää kurjaliston, tulevien sukupolvien ja ympäristön kustannuksella.
Heikki Helenius, heikkihelenius@jippii.fi
