Ydinvoimakeskustelu osoitti samalla kuitenkin sen, että politiikassa pitkään vallinneelle vaihtoehdottomuudelle vaaditaan myös vaihtoehtoja.

Ydinvoiman paluu herätti politiikassa pitkään nukkuneita intohimoja. Se keräsi ihmisiä kadullekin. Tällaisissa jännitteissä mitataan sitä, miten poliittisessa päätöksenteossa on ylipäänsä mahdollista suhteuttaa vaikeita eettisiä näkökulmia lyhyttähtäimisiin poliittisiin asetelmiin.

Ydinvoiman kannattajien puolelta esitettiin innolla, kuinka myönteinen ydinvoimapäätös johtaa ikään kuin itsestään Kiotossa linjattuun hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Samalla vakuutettiin uuden voimalakapasiteetin rahoituksen löytyvän näppärästi markkinavoimien omilla pelimerkeillä.

Mutta ennen kuin paperipöly eduskunnan käytävillä on ehtinyt laskeutua, on kulisseista noussut esiin mielenkiintoisia vaatimuksia. Niiden mukaan valtion tulisi tehdyn päätöksen takia satsata jopa uuden ydinvoimalan hintaan verrattavia taloudellisia panoksia samojen energiayhtiöiden pyörittämien hiilivoimaloiden alasajoon.

Suomessa sateenkaareksi järjestäytynyt konsensuspolitikointi on ollut vientivetoiselle markkinapolitiikalle ja varsin kovakätiselle hyvinvointivaltion uudelleenjärjestämiselle mitä oivallisin työkalu. Siinä ovat kohdanneet keskittyvän pääoman ja ay-liikkeen teollisuusvetoisen päälinjan intressit ilman vahvojen vastavoimien uhkaa. Ydinvoima ei ole vain tämän politiikan looginen hedelmä, se on myös pyrkimys tämän aseveljeyden panssaroimiseen.

Ydinvoimakeskustelu osoitti samalla kuitenkin sen, että politiikassa pitkään vallinneelle vaihtoehdottomuudelle vaaditaan myös vaihtoehtoja. Toisille arvojen paluu tarkoittaa entistä eriarvoisempaa hyvinvoinnin jakamista, yhä intomielisempää Nato-hakuisuutta tai vaikka aikaisempaa avoimempaa flirttailua maahanmuuttajiin kohdistuvien ennakkoluulojen suuntaan. Joillekin toisille ajankohtainen arvohaastajuus tarkoittaa jotakin ihan muuta.

Tuomas Rantanen