Arviotavina Särkyneet sydämet -, Nuori Victoria – & Pour elle. Kaiken se kestää -elokuvat.
Eleetöntä haurautta
Ranskalaisen Fred Cavayén esikoisohjaus kertoo elämän hauraudesta. Siitä, kuinka onni voi kääntyä hetkessä päälaelleen.
Äiti, isä ja poika, onnellinen perhe, joka rikkoutuu, kun perheen äiti Lisa (Diane Kruger) joutuu vankilaan syytettynä murhasta. Isä Julien (Vincent Lindon) tekee kaikkensa saadaakseen vaimonsa ulos vankilasta pienen Oliver-pojan (Lancelot Roch) pysytellessä hiljaisena ja kilttinä jaloissa.
Cavayé kuvaa virkavaltaa kylmäksi ikiliikkujaksi, joka repii äidin perheltään selittelemättä ja anteeksi pyytelemättä. Isän ja pojan vierailut vankilassa kertovat tilanteen ahdistavuudesta. Oscar on vieraantunut äidistään eikä halua edes puhua tälle. Lisa menettää otetta elämästään. Ajatus vankilaan jäämisestä loppuelämäkseen ajaa hänet lopulta itsemurhayritykseen.
Cavayén ohjaus vakuuttaa. Hän kuvaa tarkkanäköisesti Oscaria, joka seuraa voimattomana vanhempiensa muuttumista ihmisraunioiksi. Vankilaan teljetyn Lisan elämänhalun kuihtumista kuvataan hänen miehelleen antamilla suudelmilla, jotka muuttuvat rakastavista, intohimoiksiksi, epätoivoisiksi ja lopuksi täysin välinpitämättömiksi, kuolleiksi.
Diane Krugerin ja Vincent Lindonin kemiat toimivat hyvin. Ilmeikäs Kruger ja lähes eleetön Lindon täydentävät toisiaan hienosti, ja heidän välillään esitetty kaiken kestävä rakkaus on uskottavaa.
Jotain jää kuitenkin puuttumaan. Julienin keinot vapauttaa vaimonsa vankilasta menettävät elokuvan keskivaiheilla uskottavuuttaan. Onneksi Cavayé saa lopussa koottua kaiken kasaan.
Olen ehkä ilkeä ihminen, sillä kammoksun onnellisia loppuja. Kaiken se kestää on kuitenkin erilainen. Elokuva sai minut samastumaan hahmoihin niin voimakkaasti, että pitkästä aikaa todella toivoin kaiken päättyvän hyvin. (JN)
Fred Cavayé: Pour elle. Kaiken se kestää. Ensi-ilta 3.7. Helsingin Kesäkino Engelissä. Neljä tähteä.
_______________
Kuka vallan saa?
Jean-Marc Valléen ohjaus tarkastelee 1800-luvulla vallinneen monarkian ja demokratian suhdetta rakastetun kuningattaren näkökulmasta.
”Palatsi voi olla vankila”, toteaa prinsessa Victoria (Emily Blunt) haikeasti. Hän on nuori tyttö, joka ei saa kävellä edes portaita alas ilman apua. Tarinat linnoihin lukituista, prinssejään odottavista prinsessoista ovat kaikille tuttuja, mutta Victorian tarina on virkistävä poikkeus. Ensiksikin se on totta ja toiseksi tässä tarinassa prinsessa oppii kävelemään portaissa yksin ja tekee vankilasta valtakuntansa.
Nuoren kuningatar Victorian tarina erottuu historiallisten elokuvien massasta. Siinä ei murhata vastustajia, petetä kumppania, jouduta naimisiin tai yritetä tuskan hiki otsalla saada jälkeläisiä. Elokuva kertoo naisesta, joka löysi rakkauden, meni tämän kanssa naimisiin ja sai kymmenen lasta.
Täysin tuskaton Victorian tarina ei ole. Ensimmäisinä vuosinaan kuningattarena Victoria joutuu toden teolla taistelemaan oikeudestaan hallita. Parlamentin jäsenet ovat vallanhimoisia hyväksikäyttäjiä ja kaikki tahtovat kuninkaaksi.
Nuori Victoria on kauniisti kuvattu. Puvustus on loistokasta ja näyttelijäsuoritukset vakuuttavia. Parhaimmillaan elokuva on kohtauksissa, joissa kasvatetaan Victorian ja prinssi Albertin (Rupert Friend) suhdetta. Pienten yksityiskohtien kautta esitetään monarkisten sääntöjen mielipuolisuutta.
Historiallisissa elokuvissa näyttelijäsuoritukset jäävät turhan usein puvustuksen, maisemien ja mahtipontisen musiikin varjoon. Esimerkiksi parlamentinjäsenten esiintyminen on tunteetonta ja rutiininomaista. Bluntin, Friendin ja Victorian äitiä näytelleen Miranda Richardsonin suoritukset onnistuvat. Etenkin Richardsonin tulkinta vallanhimon ja rakkauden sekoittamasta äidistä on upea.
Onneksi Vallée ei ole edes yrittänyt filmatisoida Victorian koko elämäntarinaa. Toivon myös, ettei parin vuoden päästä elokuviin tuoda jatko- osaa Victoria – The Golden Age, kuten Kate Blanchettin tähdittämien Elisabeth– elokuvien kanssa kävi. (JN)
Jean-Marc Vallée: Young Victoria. Nuori Viktoria. Ensi-ilta 31.7. Kolme tähteä.
_______________
Elämä leikkauspöydällä
Pedro Almodovar hallitsee täydellisesti elokuviensa mutkikkaat kerrontakudelmat ja omintakeiset henkilögalleriat. Jostain syystä minua on pohdituttanut Almodovarin elokuvista erityisesti Puhu hänelle (2003). Sen perverssissä rooliasetelmassa sukupuoli-identiteetiltään jäsentymätön mieshoitaja päätyy hyväksikäyttämään naiivin rakkautensa kohteeksi kokemaansa tiedotonta naispotilastaan. Motiiveiltaan ilmeisen syyntakeettoman, mutta naiseen kohdistuvan kiistämättömän vääryyden äärellä katsoja joutuu avaamaan aika monimutkaisen sukupuoliroolien asetelman. Millainen on maailma, jos sen peilikuva on tällainen?
Vaikka Almodovarin elokuvien katse on espanjalaisen miesohjaajan, se ei ole heteronormatiivinen katse. Almodovarin kuvakulma sukupuolirooleihin on poikkeuksellisen viisto ja usein hämmentävän burleski. Maailma voi olla irvokas, mutta se ei ole valmis eikä sellaisena oikeutettu.
Särkyneet syleilyt ei tuo Almodovarin töiden kokonaisuuteen kovin paljon uutta. Siinä näkönsä menettäneen miehen, entisen elokuvaohjaajan, elämän traagista käännekohtaa kursitaan kokoon jonkinlaisella elämän leikkauspöydällä.
Kolmen aikatason, elokuvan sisällä olevan elokuvan ja siitä kertovan dokumentin lomittaminen toisiinsa onnistuu siten kuin se vain Almodovarilta voi onnistua. Samalla kaiken ristikkäisen datan purkaminen tuottaa katsojalle jatkuvaa inspiraatiota ihmisten välisten valta- ja rakkaussuhteiden (jotka usein ovat tietenkin sama asia) kartoittamisen viidakossa.
Elokuvan sanoma tiivistyy viimein yllättävänkin sovinnaiseksi teemaksi anteeksi antamisesta ja selviytymisestä. Tosin kaikki eivät nytkään selviydy – kuten lopulta ei meistä kukaan. (TR)
Pedro Almodovar: Särkyneet sydämet. Ensi-ilta 14.8. Neljä tähteä.
_______________
Johanna Nykopp & Tuomas Rantanen
