Monet islantilaiset pitävät valaita edelleen isoina kaloina.
Islantilainen sana hvalreki merkitsee kahta asiaa: jackpottia rahapelissä tai rantaan hinattua tapettua valasta. Monet maan asukkaista pitävät valaita edelleen isoina kaloina. Saarivaltiossa on pyydetty ”valaskaloja” jo ainakin 1 100-luvulta lähtien. Vielä vuosina 1930–1980 valaita harppuunoitiin Islannissa yli 20 000 yksilöä.
Islantilaisista arviolta 60–80 prosenttia ei suhtaudu kielteisesti valaanpyyntiin. Islantilaisten mielipiteessä on mukana aimo annos kansallistunnetta. Satojen vuosien ajan islantilaiset ovat selvinneet meren antimien avulla. Heidän näkemyksensä mukaan Islannilla on oikeus jatkaa perinnettä, eikä ulkopuolisilla ole oikeutta määrätä, mitä islantilaiset saavat tehdä.
Kysyin muutamilta islantilaislapsilta tunnetussa valasturismipaikassa Husavikissa, mitä mieltä he olivat valaista. Myös lapset sanoivat valaiden olevan suuria kaloja.
”Ne ovat kyllä viisaita, ja isä on luvannut viedä meidät niitä katsomaan”, he totesivat kuitenkin innoissaan ja alkoivat viittilöidä merelle päin.
Kansainväliset valaiden suojelusopimukset lopettivat pyynnin maailman merissä. Islanninkin oli tähän taipuminen, mutta viime vuosina siellä on tapettu satakunta valasta verhoamalla pyynti tieteelliseksi tutkimukseksi.
Kuluvana vuonna maaliskuun puolessavälissä Islannin kalastusviranomaiset ilmoittivat, että maa aloittaa avoimesti lahti- ja sillivalaiden metsästyksen kaupallisiin tarkoituksiin. Kvartaalitalouden ja sijoitusyhtiöiden kultamaa on päättänyt näyttää vihreää valoa tälle ikivanhalle elinkeinolle.
Valaanliha ei tänä päivänä enää kelpaa islantilaisille entisessä määrin. Japaniinkaan valaanlihan vienti ei vedä entiseen malliin ja norjalaisilla on omat varastonsa valaanlihaa täynnä.
Huomattava osa lihasta onkin mennyt minkkitarhoille, aivan kuten Suomessa pyydetylle silakalle tapahtuu. Lisäksi vähintään puolet pyydetystä valastonnimäärästä menee täysin hukkaan.
Lähes 100 000 kiloa sillivalaan lihaa toissavuoden pyynnistä lojuu edelleen varastossa valasyhtiö Hvalurin tiloissa.
Riku Cajander
