Arvioitavina Menetetty maa, Hallam Foe, Taxidermia & Jouko Aaltosen Punk – tauti joka ei tapa.

Tätäkin on punk

Jouko Aaltosen uuden dokumentin alkupuolella Andy McCoy väittää, että punk kuoli viimeistään Pete Malmin mukana. Onneksi elokuva paljastaa Andyn olevan väärässä.

Dokumentissa käydään kadunvaltauksessa, parilla vallatulla talolla ja Tampereen vastavirtaklubilla. Pelle Miljoonan mukana kierretään Suomea ja huomataan ympyrän sulkeutuneen. Tavataan punklevykustantaja Lättä ja seurataan nuorten poikien Akupunktio-bändin matkaa aina hajoamiseensa saakka.

Elokuvassa on jäänyt huomiotta kuitenkin luvattoman useita kokonaiskuvaan kuuluvia tahoja. Koko 1990-luvun tuotanto sivuutetaan, Toinen vaihtoehto -lehdestä tai pienlehtiyhteisöstä muutenkaan ei ole mainintaa, eikä merkittävää indiepunklevy-yhtiötä Combat Rock Industrya muisteta kuten ei oikeastaan koko hardcoreskeneäkään.

Puutteistaan huolimattakin Punk – tauti joka ei tapa on mielenkiintoinen, viihdyttävä ja paikoin hauskakin dokumentti, jota suosittelen punkista kiinnostuneille. (JV)

Jouko Aaltonen: Punk – tauti joka ei tapa. Elokuvateattereissa 14. 3. ja ennakkonäytöksessä Tampere Film Festivalilla 7. 3. Kolme tähteä.

_______________

Vain haju puuttuu

Gyorgy Palfin Taxidermia on roisi, rivo ja nihilistinen, mutta samalla taiteellisesti ja teknisesti haasteellinen, uskalias ja paikoitellen nerokaskin kuvaelma unkarilaisesta lähihistoriasta. Siinä ei pahemmin aurinko paista. Teos on kuin K-18-versio Jari Halosen tai Roy Anderssonin kansanluonnekuvauksista. Tosin jos elokuva olisi suomalainen, yrittäisi Matti Vanhanen positiiviseen Suomi-kuvaan vedoten estää sen kansainvälisen levittämisen.

Elokuvan ensimmäisessä jaksossa käsitellään vertauskuvin toisen maailmansodan aikaista Unkaria ja siinä onanoidaan maanisemmin kuin Philip Rothin Portnoyn taudissa. Toisessa jaksossa eletään neuvostovallan puristuksessa ja kansallismielisyyden nimissä siinä mässäillään ja oksennetaan ankarammin kuin Marco Ferrerin Suuressa pamauksessa. Kolmannen sukupolven jaksossa uutta vapauden aikaa kuvataan säälimättömässä oidipaalisessa kierteessä suhteessa isien perintöön ja esitetään käsinkosketeltavan yksityiskohtaisesti ajan hengen – uh – ihmistä typistävä vaikutus.

Elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on vastenmielinen. Sitä katsoessa tulee useamman kerran miettineeksi voisiko saman ilmaista vähemmän sielua ja nuorisoa turmelevalla tavalla. Ehkä ei. (TR)

Gyorgy Palfi: Taxidermia. Elokuva esitetään unkarilaisen elokuvan Cinemagyar festivaaleilla 4.3.–9.3. www.cinemagyar.com. Ensi-ilta elokuvateattereissa 14.3. Neljä tähteä.

_______________

Ikuinen paluu

Coenin veljesten eksistentiaalinen western on sijoitettu 1980-luvulle. Psykopaattisen palkkamurhaajan ja hänen takaa-ajamansa päähenkilön tielle kasaantuva ronskin absurdi väkivalta saattaa houkutella vertaamaan elokuvaa Quentin Tarantinoon. Tämä on kuitenkin näköharhaa. Tarantino ilakoi väkivaltaviihteen perinteen pinnassa ja valjastaa oman teknisen taituruutensa alan kitsin ja kliseiden luovaan ja loputtomaan uudelleen- ja takaisinkytkentäpeliin.  

Coenin veljesten elokuvassa taas operoidaan erityisen kunnianhimoisesti nimenomaan syvyyssuunnassa:  elokuvan päälinjaa kuljettaa filosofinen säie, jonka mukaan onnea ei saavuta sen enempää sattuman kaupalla kuin uutteruudellakaan.

Menetetyn maan vanhat miehet osoittavat meille, että ihmisen elämä on absurdi piina. Coenin veljesten eksistentialismi osoittaa lempeän ymmärtäväisesti, mutta juuri siksi niin hyytävän julmasti,  että pitkällä tähtäimellä me olemme kaikki kuolleita ja elämä on vain spiraalista kiertokulkua kohdasta A kohtaan a.

Albert Camus olisi ollut mielellään tämän elokuvan käsikirjoitustiimissä. (TR)

Ethan & Joel Coen: Menetetty maa. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.

_______________

Vakavaa kevyesti

Ihanaa nähdä pitkästä aikaa toiveikas elokuva nuoren pojan selviytymisestä. Päähenkilöllä, 17-vuotiaalla Hallam Foella, on outo taipumus tirkistellä muiden ihmisten elämää. Omaa elämäänsä hän välttelee asustelemalla puumajassa ja toimitellen outoja rituaalejaan. Vaikka Hallamilla onkin inhottavia tapoja, katsojalle annetaan mahdollisuus ymmärtää häntä. Sen sijaan synkässä linnassa asuviin kolkkoon isään ja ilkeään äitipuoleen on vaikea samaistua, he tuntuvat taruolennoilta. Mutta ehkä ohjaaja katsookin maailmaa Hallamin näkökulmasta. 

Poika joutuu viimein kosketuksiin todellisen maailman kanssa, kun hänet repäistään elämään omilleen kaupungissa. Katsoja saa seurata jännittyneenä antisankarin vaiheita, joihin tuodaan lisäsävyjä mielenkiintoisella kuvauksella. Katastrofi vaanii tapahtumien yllä. Vaikka elokuvassa käsitelläänkin vaikeita aiheita, se ei mässäile ahdistuksella. Ote on kuitenkin liian kevyt synkkämielisten elokuvien ystäville.

Hallam Foe -elokuvan jälkeen tulee hyvä mieli ja saattaa jopa uskoa, että joskus voimme selvitä traagisista tapahtumista ja mielen hulluuksista ihan vain elämällä eteenpäin. Eikä sen kummempaa. (ER)

David Mackenzie: Hallam Foe. Elokuvateattereissa nyt. Kolme tähteä.

Essi Rajamäki, Tuomas Rantanen & Jukka Vuorio