Kadotetun luontoparatiisin haikailu ei pelasta maailmaa eikä vähennä masennusta.
RAAMATUN EEDEN-MYYTTI KERTOO, että paha ihmiskunta oli karkotettava paratiisista. Luonnonsuojelu vahvistaa tätä masentavaa viestiä, sillä se opettaa, että puhtain ja arvokkain luonto löytyy mahdollisimman kaukana sivistyksestä. Sieltä missä ei ole ihmisiä.
Aivan eri ajattelutapaa edistää nuori opetuskompleksi, Eden Project, Ison-Britannian Cornwallissa. Sen valtavissa kasvihuoneissa yleisö voi tutustua yhtä aikaa kasveihin, teknologiaan ja viljelykäytäntöihin. Mukaan on sekoitettu taidettakin. Viesti on, että ihmiskunnan ja luonnon välinen vuorovaikutus voi rikastuttaa molempia. Varsinkin Välimeri-kasvihuone pistää miettimään. Viljely onkin lisännyt biodiversiteettiä, hyvin hoidettu luonto taas evästänyt sivistyksen syntyä.
Epäilin ennalta Eden Projectia kikkailevaksi huvipuistoksi, mutta sehän onkin valloittava, kaunis ja mielikuvituksellinen. Se lämmittää jopa yhteiskuntatieteilijän sydäntä, sillä kerrankin ekologit eivät ole unohtaneet luonnon ja kulttuurin välistä vuorovaikutusta.
EEDEN-PROJEKTIN HENGESSÄ kirjoittaa myös palkittu englantilainen luontokirjailija Richard Mabey. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan masennuksesta, rakkaudesta luontoon ja mielikuvituksesta Mabey korostaa luonnon ja sivistyksen vuorovaikutuksen myönteisiä puolia. Hän väittää, että vuorovaikutuksen tunnustaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan.
Masennuksen lamauttama Mabey oli käpertynyt vuoteeseensa ja eristäytynyt muusta luomakunnasta. Toipuminen vaati luonnon parantavaa voimaa, mutta parantuminen alkoi paradoksaalisesti kirjoittamisesta. Mabey uskoo, että maailman ekologinen tervehdyttäminen vaatii nimenomaan kirjoittamista ja kulttuuria.
KIRJOITTAMINEN VAATII KUUNTELUA ja katselua, tietoa ja taitoa, mutta myös mielikuvitusta. Se on yhteyden ottamista. Mabeylle kulttuuri ei siis ole luonnon vastakohta vaan ihmiskuntaa ja luontoa yhdistävä kalvo, kosketuspinta. Vasta rakennettuaan uusiksi oman kalvonsa Mabey pystyi ottamaan vastaan ulkoisen luonnon parantavan voiman.
Mabeyn tarina on tietysti paikkasidonnainen. Eihän Englannissa juuri ole luontoa! Koko maa alistettiin kauan sitten teollisen kapitalismin tarpeille, varsinkin East Anglia, johon Mabey muutti sairastumisensa jälkeen. Tämä Pohjanmereen työntyvä kostea tasanko on Euroopan tehokkaimmin viljeltyjä alueita. Tehoviljelyn historia näkyy Mabeyn tarkkaan kuvailemassa maisemassa ja on myös ikuistettu kirjoihin: vuoteen 1850 mennessä maanomistajaluokka oli anastanut aiemmin yhteiskäytössä olleet maat itselleen avokätisesti lahjotun parlamentin suojissa.
Rajut muutokset maanviljelyssä koettelivat eläin- ja kasvikunnan lisäksi myös ihmisiä. Näiden menetysten varjossa runoili luonnon- ja rahvaanystävä John Clare kuolemaansa asti.
Hän menehtyi vuonna 1864 eastanglialaisessa mielisairaalassa. Mabey, Claren ihailija ja jonkinlainen manttelinperijäkin, joutui sattumoisin aikanaan samaan sairaalaan.
Kertookohan tämä kohtalonyhteys jotakin niistä vaikeuksista, jotka teollisen aikakaudella kohtaavat tarkkaavaista, ympäristöä kokonaisuudessaan tutkivaa mielikuvitusta?
VIELÄ KUUSI VUOTTA SITTEN Eden Projectin paikalla oli hylätty louhos. Luonnon oli palattava sinne. Alueen tervehdyttäminen vaati kuitenkin ihmisten mielikuvitusta. Mabeyn ja Cornwallissa sijaitsevan, mielipuoliselta kuulostavan projektin rinnastus syntyi kuin itsestään.
Molemmat ravitsevat toiveikkuudensiementä haikailematta mahdottomaan paratiisiin.
Richard Mabey: Nature Cure. Chatto & Windus 2005. www.edenproject.com.
Eeva Berglund
