Maata maattomille

Lukuaika: 6 minuuttia

Maata maattomille

Yksi Brasilian lohduttomimmista vastakohdista on tienpenkkaan kyhättyjen risumajojen ja vapaana lepäävien, hyödyntämättömien maiden välillä.

CONCEIÇÃO DE MACABÚ, Brasilia. Olemme matkalla maaseudulle. Meitä on bussilastillinen nuoria yhteiskuntatieteiden opiskelijoita Rio de Janeiron yliopistoista. Maanviljelyn Brasiliassa täytyy olla oleellisesti erilaista kuin Suomessa, varsinkin kun seutua, johon matkaamme, on historiansa aikana reippaasti myllerretty. Ennen eurooppalaisten tuloa intiaanit, kuten guaranít ja tupit, elivät näillä atlanttisen sademetsän ja niittyjen peittämillä hassunmuotoisilla kukkuloilla.

Eurooppalaisten mukana saapui hierarkkinen poliittinen järjestelmä, sen huipulla olleet aateliset pistivät pystyyn suurmaanviljelyn. Alueella alun perin kasvaneet, taloudellisesti helposti hyödynnettävät bresiljapuut kaadatettiin intiaaneilla väriaineeksi ja huonekalujen rakentamista varten. Tämän jälkeen niityille istutettiin sokeriruokoa, jota afrikkalaiset orjat työstivät.

BUSSIN IKKUNASTA NÄEN, kuinka sokeriruokoa kasvaa edelleen kymmenien hehtaarien alueilla. Sokeriruo’on lisäksi huomio kiinnittyy runsaslukuiseen karjaan. Ihmisasutukset ovat harvassa, kirkkaansininen taivas lepää hedelmällisillä niityillä ja kukkuloilla laiduntavien sarvipäiden kattona.

Joku on tuonut mukanaan kitaran, toinen rummun, alamme laulaa bussissa ja matka taittuu sujuvasti. Saavumme perille Conceição de Macabún reunamilla sijaitsevaan São Domingosin maanvilje lysyhteisöön. 20 vuotta sitten nämä seudut olivat valtion omistuksessa, se ei kuitenkaan käyttänyt maita laisinkaan tuotantoon. Niinpä parisataahenkinen paikallisten maattomien viljelijöiden joukko päätti ottaa haltuunsa maat perustuslaillisen oikeutensa turvin. Nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, täällä asustaa kymmeniä perheitä, joista suuri osa viljelee maata.

Viljelykasvit ovat eksoottisia. Siinä missä Suomessa istutetaan perunaa, kasvaa täällä maniokkia, banaaneja, kookospähkinöitä, papuja ja monia minulle tuntemattomia hedelmiä.

Ennen maattomat, nyt viljelijät ottavat meidät ystävällisesti vastaan. Tapaaminen paikallisten maanviljelijöiden kanssa alkaa vapautuksen teologiaa soveltavalla jumalanpalveluksella, sitä seuraa polveileva selostus asutuksen historiasta. Kun maattomat ottivat alueen haltuunsa, kaikki olivat asuttajia vastaan: poliisi, paikalliset päättäjät, maanomistajat, valtio. Valtaajat leiriytyivät kurjiin hökkeleihin maa-alueiden viereen ja odottivat kaksi vuotta pormestarin päätöstä. He saivat lopulta luvan asuttaa maan, koska Brasilian vuoden 1888 perustuslain erään tulkinnan mukaan jokaisella brasilialaisella on oikeus maahan.

São Domingosin maa jaettiin asuttajien kesken muutaman hehtaarin palstoiksi, ja tulevaisuus alkoi ensi kertaa näyttää valoisalta. Kukaan ei työllistänyt uudisviljelijöitä, luonut työpaikkoja ylhäältäpäin – he tekivät itse omat työpaikkansa ja yhteisönsä sellaiseksi kuin halusivat.

Kansalaistottelemattomuus alkaa siitä, mihin yhteiskunnan kiinnostus loppuu. Maattomien liike, Movimento sem Terra (MST), on noin 20 vuotta vanha. Yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän Noam Chomskyn mukaan se on maapallon tämän hetken vahvin kansanliike. Maailman sosiaalifoorumia ei Chomskyn mukaan olisi järjestetty Brasiliassa, ellei tätä chileläiskirjailija Marta Harneckerin ”eeppiseksi runoksi” kutsumaa liikehdintää vasemmalle olisi ollut.

ENSITAPAAMISEMME JATKUU pienin tutustumisleikein. Sen jälkeen jokainen opiskelija saa oman ”perheen”, jossa hän elää ja työskentelee seuraavat viikot kuin poika tai tytär. Tällaiset tutustumisjaksot eri todellisuuksiin ovat poliittisesti valveutuneissa ja aktiivisissa Brasilian yliopistoissa yleisiä.

Uusi ”isäni” on 73-vuotias José Pereira Silva. Hän asuu yksin pienellä maatilallaan, viljelee siellä banaania ja kookosta. On jo pimeää, kun saavun hänen tilalleen, ja vaihdettuamme muutaman sanan menemmekin nukkumaan.

Aamulla herään ikkunan alla kiekuvaan kukkoon. Pihalla kookospalmujen ja pienen siankarsinan katveessa hyppelehtii vapaana kymmeniä kanoja. Koirat haukkuvat ja aurinko porottaa jo aamuvarhaisella tuimana. José esittelee maatilkkunsa.

Banaaniplantaasi on jo viikkoja odottanut työntekijää, raskaiden terttujen kantaminen tuottaa Josélle nykyään vaikeuksia. Kärräämme yhdessä kypsät banaaniniput varastoon, jokainen puu tuottaa yhden nipun banaaneja puolessa vuodessa. Niput leikataan irti suurella veitsellä, facãolla.

Hiki virtaa, kun syömme maahan pudonneita banaaneja. Niitä on niin paljon, että syötämme suurimman osan sialle. Muutaman tunnin työskentelyn jälkeen suoraan palmusta pudotetun kookospähkinän neste on hunajaa huulilla.

Otan suihkun ja ajan polkupyörällä läheiseen pikkupuotiin, ostan sieltä naurettavan halpoja puhtaita vihanneksia suoraan lähiseudun tuottajilta laittaakseni niistä ruokaa. Illalla kuuntelemme sambaa ja forroaa Josén stereoilla ja keskustelemme niitä näitä.

KÄYN TOISTEN opiskelijoiden kanssa tutustumassa lähiseutuun. Lihakarjatalous ja sokeriruoko peittävät alleen valtavia maa-alueita. Niiden reunamilla tuhannet maattomat perheet odottavat Brasilian hallituksen päätöstä.

Sokeriruo’on yksilajinen viljely on imenyt maasta ravinteet. Lihakarjan kasvatus puolestaan vaatii laajoja alueita, mutta tuottaa hyvin vähän ruokaa alueen ihmisille.

Brasilian maauudistukseen erikoistuneet tutkijat selittävät sitä, mikä näkyy silmiemme edessä. Perustuslait jättävät paljon tilaa tulkinnoille ja niitä on sovellettu maauudistukseen eri tavoin. Vuonna 1998 presidentti Fernando Henrique Cardoso sääti uuden lain, jonka asettamisen jälkeen maattomilla ei enää ole ollut oikeutta ryhtyä käyttämään maata, jos sen asuttaminen on kesken.

Toisaalta vuoden 1988 perustuslakiin kirjattiin pitkälti maattomien painostuksesta oikeus alkaa viljellä tuottamatonta maata jo asuttamisen ja maanomistusoikeuksien siirron ollessa kesken. Virallinen asuttaminen Brasiliassa kestää vuosikausia, koska päätökset tehdään ja pannaan toimeen ylhäältä käsin. Korruptoituneiden käsien kautta, sanovat maattomat ja lukuisat Brasilian hallintokulttuuriin perehtyneet tutkimukset.

Viime vuosina paine päästä mukaan johonkin Brasiliassa toimivasta 200 maattomien liikkeestä on kasvanut. Suurin kansanliike MST on jo joutunut sulkemaan ovensa uusilta tulijoilta, koska heillä ei ole kokemusta maanviljelystä tai liikkeellä ei yksinkertaisesti ole riittävästi voimavaroja. São Domingosistakin lähtee pois nuoria, toisen ja kolmannen polven MST:läisiä, he menevät muualle ottamaan maata haltuun. Haltuunotot ovat pitkiä, monen vuoden rupeamia. Ensin valtaajat elävät vuosia leireillä, joilla esimerkiksi 23-vuotiaan Pedro Peres Vascolezin mukaan opitaan elämään kollektiivisesti ja luodaan omaa yhteistä kulttuuria.

mainos

OPISKELIJABUSSIMME kaartaa hiekkaiselle tienpätkälle nummien keskellä. Tienvarressa tönöttää muutamia puisia majoja. Olemme saapuneet Zé Purezan leirille. 70 perhettä on odottanut täällä tuloksetta kolme vuotta ”tuottamattomien” ruohikkojen jakamista uudisasutuksiksi. Odottanut juuri siksi, että ”tuottavuus” määritellään INCRA:n eli Kansallisen asutusinstituutin toimesta. Kun INCRA:n virkamiehet ensimmäisen kerran vierailivat leirillä tarkastuskäynnillä, oli maanomistaja ajattanut ruohikolle karjalauman. Tämä on tyypillinen temppu, jolla maanomistajat onnistuvat estämään asuttamisen. Jostain syystä suurmaanomistajat tuntuvat tietävän päivät, jolloin INCRA:n virkamiehet ovat tulossa.

Monet leirin asukkaista ovat päätyneet suurmaanomistajien tiloille laittomiksi työläisiksi. Jos he olisivat virallisesti töissä, heillä ei olisi enää oikeutta valtion suurmaanomistajalta ostamaan ja edelleen jakamaan maahan.

”Valtio jakaa meille pienen ruoka-annoksen, jotta pysymme elossa – tähän loppuu valtion kiinnostus”, Pedro selittää kävellessämme nummien keskellä viettävällä hiekkatiellä. Asialle voi tehdä jotain. Opiskelijat ovat tulleet Zé Purezan leirille bussilla tänään, koska INCRA:n tarkastajat ovat tulossa. Tarkoituksena on painostaa virkamiehiä ja osoittaa tukea maattomille. Hökkelien pientareilla ihmiset odottelevat, tomu leijailee. Kuuma päivä kääntyy iltaan, eikä virkamiehiä näy.

MST ON OIVA ESIMERKKI SIITÄ, kuinka demokratia ja valtiovalta Latinalaisessa Amerikassa eivät pysty vastaamaan yhteiskunnasta pulppuaviin tarpeisiin. Brasiliassa valta muuttaa yhteiskuntaa on annettu pienelle eliitille, johon kuuluvat poliittiset johtajat ja korporaatiot, kaikin tavoin etuoikeutetut harvat suuryhtiöt. Katson leirin päättäväisiä ihmisiä ja ymmärrän heidän halunsa luoda uusi järjestelmä korruptoituneen ja tehottoman koneiston tilalle.

Maattomien liikkeen ydin on maan haltuunottaminen, mutta MST pysyy asuttajien elämässä myös haltuunoton jälkeen. MST:läiset pyrkivät sosialismiin, kollektiiviseen työtapaan maanviljelyssä, he luovat omaa kulttuuriaan perustamalla osuuskuntia ja omaa koulutusjärjestelmää, tekemällä keskenään yhteistyötä. MST:läisillä on vahva ryhmäidentiteetti ja pyrkimys itsemääräämisoikeuteen: mikäli joku ei sovi muottiin, hän voi irrota liikkeestä ja jatkaa omalla tyylillään. MST:läisyyteen kuuluu myös vapautuksen teologiaa mukaileva uskonto, ja liikkeellä on yhteisiä symboleja. Jokaisella MST:n leirillä on 19 pientä arkkua, jotka symboloivat 19:ää Eldorado dos Carajásin haltuunotossa murhattua MST:läistä.

Parrakas mies tarttuu kitaraan ja aloittaa sananmukaisesti maanläheisen taistelulaulun. Kaikissa lauluissa puhutaan maasta, työstä ja vapaudesta.

NYKYISEN PRESIDENTIN Lula da Silvan puolue PT (Partido dos Trabalhadores) on luvannut toteuttaa maauudistuksen eli asuttaa maattomat maille, joita kyllä riittäisi jakaa. Toistaiseksi tulokset ovat olleet korkeintaan kohtalaisia ja toiminta usein hyvin ristiriitaista.

Lulan hallitus on MST:n mukaan tukenut investointeja, jotka ovat pahasti ristiriidassa maauudistuksen kanssa, esimerkiksi suosinut laajojen yhteen viljelylajiin, kuten soijaan tai eukalyptukseen, keskittyvien suurviljelmien perustamista.

São Domingosin MST:ssä toimiva José Brum selittääkin, että plantaasien viemä maa-alue olisi syytä käyttää paikallisten suoraksi hyödyksi eli antaa pienviljelyyn. Nyt plantaasien tuottamat voitot ja maanomistajuus valuvat kiihtyvällä tahdilla kaukaisiin maihin, kuten Yhdysvaltoihin – ja ehkä hieman yllättävästi myös Suomeen.

Maailmanpankki totesi vuosittaisessa Latinalaisen Amerikan talouden tilaa käsittelevässä tuoreessa raportissaan, että pienviljelyn kannustaminen olisi maanosan kansantalouksille kaikkein kannattavinta. Pienviljelijät tuottavat yli 80 prosenttia Brasiliassa syödystä ruuasta, koska suurtilat keskittyvät vientiin. Pienviljelyyn panostaminen toisi töitä juuri niille 42 prosentille Latinalaisen Amerikan ihmisistä, jotka asuvat maaseudulla eivätkä kaupungeissa.

Nykyään hallitusten rahoituspolitiikka on kuitenkin Maailmanpankin raportin mukaan kieroutunut niin, että maaseudulta virtaa rahaa kaupunkialueiden, rikkaampien suurtilallisten ja tariffisuojien julkiseen tukemiseen. Pankki toivoisi hallituksilta luottoja, palveluja ja teknistä tukea nimenomaan pienviljelijöille. Pienviljelyn kasvu vähentäisi köyhyyttä ja nostaisi kansantuotetta kaksin verroin verrattuna talouden muihin aloihin ja vientiin.

MAATTOMIEN LIIKKEET ovat siis saaneet myös ortodoksisen taloustieteen mesenaatit puolelleen. Erojakin toki on. Esimerkiksi maan yksityisomistus on MST:n mukaan laitonta ja mahdotonta: kukaan ei voi omistaa maata. Se on äiti maan lahja ihmisille, ja sitä tulee kunnioittaa jakamalla se kaikille ja suojelemalla sitä, käyttämällä sitä vain sen verran kuin kukin tarvitsee.

MST:n tulkinta ja ajattelutapa on ristiriidassa kansainvälisessä liiketoiminnassa vallitsevan ajattelun kanssa. Liike kokeekin suurimmaksi vihollisekseen uusliberalismin, johon se luokittelee myös Maailmanpankin.

Uusliberalistisella tieto- ja valtajärjestelmällä on sellaista pääomaa, jota MST:llä ei ole: uusimmat koneet ja laitteet, rikkaiden valtioiden takaamat vientiluotot ja pohjoisesta tulevan sivistyksen ja kehityksen symbolinen arvo.

Maan uusliberalistinen talousmahti vetoaa tahoihin, joihin myös MST haluaisi vaikuttaa: Brasilian hallituksen virkamiehiin, asiantuntijoihin ja poliitikkoihin, myös mediaan. Heille MST näyttäytyy tutkimusten mukaan yleensä ottaen jonkinlaisena likaisena joukkona, joka muuttaa maaseudun hökkelikaupungeiksi, epäjärjestyksen lietsojana, kehittymättömyytenä. Toisaalta myös MST:ssä kytee sisäisen vallan keskittymisen siemen, perhesuunnittelua ei ole haluttu järjestää eikä kansanliike suvaitse juuri muuta taloudellista toimintaa kuin ruoantuotannon tai ”perustarpeiden” tyydyttämisen.

Brasilian satojentuhansien maattomien perheiden taistelu onkin silmiinpistävän toiminnallisuutensa lisäksi arvojen ja kulttuurien välistä kamppailua maailmankuvasta. Vastakohta tienpenkkaan kyhättyjen risumajojen ja vapaana lepäävien hyödyntämättömien maiden välillä Zé Purezan leirillä, ihmisten joutilaisuus ja kyllästyneisyys ja tilanteen absurdius jättävät meihin vahvan jäljen. Ongelma on myös meidän.

MST:läisen kymmenen käskyä

1. Rakasta ja suojele maata ja luontoa.

2. Paranna aina tietoutta luonnosta ja maanviljelystä.

3. Tuota ruokaa ihmiskunnan nälän torjuntaan. Vältä yksipuolista tuotantoa ja myrkkyjä.

mainos

4. Suojele ja istuta metsiä.

5. Suojele vesistöä ja taistele veden yksityistämistä vastaan.

6. Kaunista asutuksia ja yhteisöjä istuttamalla kukkia, lääkekasveja, yrttejä ja puita.

7. Taistele saastuttamista ja kaikkia luontoa uhkaavia käytäntöjä vastaan.

8. Harjoita solidaarisuutta ja kapinoi kaikenlaista ihmisiin, yhteisöömme ja luontoon kohdistettua epäoikeudenmukaisuutta, aggressiota ja riistämistä vastaan.

9. Taistele suurmaanomistusta vastaan jotta kaikki voisivat saada maata, leipää, koulutusta ja vapauden.

10. Älä koskaan myy haltuunotettua maata. Maa on paras hyödyke tuleville sukupolville.

Kirjoittaja tutkii Latinalaista Amerikkaa ja kulttuurienvälistä vuorovaikutusta Helsingin yliopistossa. Brasilian maauudistusta Kröger on tutkinut vuodesta 2003 lähtien. Hän vietti viime vuonna Brasiliassa kahdeksan kuukautta.

Markus Kröger

  • 9.9.2009