Eero Turkka ja Imre Peemot edustavat kurkkulaulannan suomalaista mörinäaatelia.
KESKI-AASIASTA, Tuvasta ja sen eteläisestä naapurimaasta Mongoliasta, Suomeen rantautunut kurkkulaulu on hämmentävää kuultavaa. Ihminen pystyy maalaisjärjen vastaisesti tuottamaan suustaan kahta ääntä yhtä aikaa. Kurkkulaulussa eli höömeissä resonoi pohjalla rintakehästä nouseva matala mörinä, jonka päälle tuotetaan suuonteloista korkeita yläsävelsarjoja. Vaikutelma on mystinen ja muistuttaa tutuista länsimaisista soittimista hieman munniharppua. ”Kun kuulin kurkkulaulua ensimmäisen kerran kasetilta, en aluksi tajunnut, että kyse oli laulusta. Soundi jäi kiehtomaan ja siitä innostus alkoi”, kertoo Eero Turkka.
Suomalaiset kurkkulaulajat Imre Peemot ja Eero Turkka ovat opiskelleet kurkkulaulutekniikkaa vuosia, niin opintomatkoilla Tuvaan kuin kotimaan kursseilla.
”Kurkkulaulutekniikan opetteleminen alkoi imitoimalla. Aluksi oli vaikeaa löytää se, miten ääntä tuotetaan. Sitten soundi löytyi vahingossa. Se oli ahaa-elämys. Minulla oli tapana harjoitella paikallisjunan välikössä. Siellä oli aivan loistava akustiikka, joka korostaa yläsäveliä”, Turkka hehkuttaa.
Tänä keväänä on ollut sadonkorjuu aika. Laulajat musisoivat yhtyeessä Cedip Tur, joka on hiljattain julkaisut levyn Traktorist. Lisäksi Imre Peemot on julkaissut soololevyn Dük ortulukluktung ünü.
”Nimi on tuvan kieltä ja tarkoittaa suomeksi Villasaaren ääntä. Asuin viime kesänä tiipiissä Helsingin Jollaksen edustalla, Villasaaressa. Treenasin siellä levyn biisejä. Levyni on omistettu tuvalaiselle kansanmusiikille, mutta mukana on myös inkerinsuomalaista kansanrunoutta. Isoäitini oli inkeriläinen”, kuvailee Virossa syntynyt Imre Peemot musiikkiaan.
TUVA SIJAITSEE NYKYISEN Venäjän alueella. ”Tuva on vuoristojen ympäröimä maa, jonka keskiosa on aroa ja laaksoa. Kaupungit ovat pieniä. Tuvalle on tyypillistä paimentolaiskulttuuri. Paimentolaiset asuvat jurtissa, telttamaisissa majoissa, ja asuinpaikkaa vaihdetaan karjanhoito-olosuhteiden mukaan”, kertoo Eero Turkka. Hän on käynyt Tuvassa tallentamassa paikallista musiikkia Sibelius-Akatemian matkalla sekä konsertoimassa Cedip Turin kanssa. ”Olen kuullut parasta kurkkulaulua pienessä tuvalaisessa maalaiskylässä, nuotion äärellä. Kurkkulauluperinne elää tänäkin päivänä vahvana”, hehkuttaa Turkka.
Kurkkulaulu on opettanut meille länsimaalaisille täysin uuden tavan käyttää ihmisääntä. Ilmiö saapui Suomeen vasta 1990-luvulla. ”Tuvan kuuluessa Neuvostoliittoon alkuperäiskansojen asema oli heikko. Tuolloin kurkkulaulu oli virallisesti kiellettyä. Tuvassakin poltettiin šamaanirumpuja, kuten aikanaan meillä Lapissa”, Turkka kertoo. Neuvostoliiton hajottua kurkkulaulu koki uuden tulemisen ja mestarilaulajat pääsivät kiertämään maailmaa. Tunnetuimpia nimiä ovat yhtyeet Huun Huur Tu ja Chirgilchin.
CEDIP TUR on Suomen tunnetuin kurkkulauluorkesteri. Siihen kuuluvat Turkan ja Peemotin lisäksi Sauli Heikkilä, Sami Jansson ja Roosa Marttiini. ”Sami lienee Suomen ainut tuvan kielen taitaja. Hän toimii kielipoliisinamme. Vaikka laulamme tuvaksi, puhuminen jää lähinnä muutamaan alatyyliseen ilmaisuun”, naureskelevat Turkka ja Peemot.
Cedip Tur sekoittaa tuvalaista traditioita omiin sanoituksiin ja sovituksiin. Kysymys ei ole kuolemanvakavasta museoinnista. Albumin nimikappaleessa ”Traktorist” kukkii kaihoisa kolhoosiromantiikka. Biisin traktorimestari Tšavydakilta täyttyvät aurauskiintiöt kevyesti ja peltoa kynnetään ihmisäänellä tehdyllä traktorisoundilla.
Orkesteri käyttää myös tuvalaisia soittimia. ”Tärkeimpiä ovat jousisoitin igil, kielisoitin dushpuluur ja dunggur-rumpu. Soitan näitä kaikkia, mutta laulu on kuitenkin pääasia”, kertoo Imre Peemot.
”Minä soitan myös hevosen kavioita, jotka löytyivät eräältä tuvalaiselta pellolta. Ne ovat mainio perkussiosoitin”, lisää Eero Turkka.
Laulussa itsessään on resonoivaa alkuvoimaa, joka ilmentää vahvaa yhteyttä luontoon. ”Kun laulaa höömeitä voi kuvitella itsensä tähtitaivaan alle tuvalaiselle arolle. Se on mystinen fiilis”, Turkka kuvailee.
Soittajat ovat myös rakentaneet soittimensa itse. ”Olemme tehneet omia sovelluksia ja yhdistelleet eri soittimia. Lähtökohta on perinteisessä akustisessa soinnissa. Jokainen soitin on kuitenkin oma näkemyksemme, ei tarkkoja sääntöjä ole. Sama pätee myös musiikkiimme.”
Kielisoittimet ja möreät miesäänet saavat Traktoristin paikoitellen kuulostamaan siperialaiselta kantrilta. Vain banjo puuttuu. ”Olemme keikailleet niin ulkomailla kuin Suomessakin. Tällainen luonnonoikku tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Esitämme marginaalimusiikkia, joten ainakaan toistaiseksi emme ole vuokraamassa Hartwall-Areenaa”, örisijät visioivat.
OSA ORKESTERIN JÄSENISTÄ kuuluu myös Suomen kurkkulaulajat -yhdistykseen, jonka puheenjohtajana toimii Sauli Heikkilä. ”Kurkkulauluyhdistys on perustettu 1990-luvun puolivälissä. Se järjestää tapahtumien lisäksi kursseja ja jakaa tietoa kurkkulaulusta. Olemme vuosien varrella kutsuneet Suomeen huomattavan osan tuvalaisten ja mongolialaisten kurkkulaulajien parhaimmistoa sekä pyrkineet järjestämään workshopeja mahdollisuuksien mukaan”, kertoo Turkka.
Suomen kurkkulaulajat ry:n ansiosta kurkkulaulu tunnetaan Suomessa kohtuullisen hyvin. Vahvinta harrastus on kuitenkin Yhdysvalloissa. ”Amerikkalaiset ovat kiinnostuneita tuvalaisesta kurkkulaulusta. Sen sijaan Keski-Euroopassa, lähinnä Saksassa, kiinnostus on kohdistunut enemmän mongolialaiseen traditioon”, hahmottelee Peemot.
”Suurin osa keikoistamme on kansanmusiikkifestivaaleilla. Suomessa on muutaman kerran järjestetty Kieku-festivaali, jossa ihmisääni ja kurkkulaulu ovat olleet pääosassa. Parhaat festivaalit ovat kuitenkin kesäisin Tuvassa. Sinne voi mennä hakemaan oppia ja suorittamaan kurkkulaulajan punaisen kirjan.”
Imre Peemot: Dük ortuluktung ünü, The Sound of Wool Island. Imrepeemot 2005. Cedip Tur: Traktorist. Cedip Tur 2005.
Timo Forss
