Viestinnän sisältöjen tuottaminen entistä suuremmissa tehtaissa on omiaan vieraannuttamaan aiheet ja tekijät yleisöstään.
VALISTUNUT KANSALAINEN YMMÄRTÄÄ, että joukkoviestinten omistuksen keskittymiseen liittyy ikäviä lieveilmiöitä. Viestinnän sisältöjen tuottaminen entistä suuremmissa tehtaissa on omiaan vieraannuttamaan aiheet ja tekijät yleisöstään. Julkisuuden omistaminen on monimutkaisempi juttu.
Sehän on vähän kuin väittäisi omistavansa ilmaa tai avaruutta: jotain, mikä ei oikeasti voi olla kenenkään omaa. Kaiken järjen mukaan julkisuuden äärelle pitäisi jokaisella olla yhtäläinen pääsy ja nautintaoikeus ilman, että joku omii sen itselleen. Julkisuuden olemassa olo tekee meistä täysivaltaisia kansalaisia.
Tai ainakin tekisi siinä tapauksessa, että olisimme kiinnostuneita siitä. Aktiivinen kansalaisuus ei nimittäin tätä nykyä ole meillä kovin hyvässä huudossa, kertoo Sami Borgin tuore tutkimus, joka on tehty European Social Survey -aineiston pohjalta. Tutkimusta viestinnän päivien avajaispuheessaan helmikuussa lainannut oikeusministeri Koskinen puhui jopa kansalaiseksi sosiaalistumisen häiriöstä, jossa kiinnostus yhteisiin asioihin jää pahasti puolitiehen.
MAHDOLLISIA SYYPÄITÄ TÄHÄN LÖYTYY Koskisen mielestä joukkoviestinten parista. Median tarjoilema julkisuus ei anna riittävästi asiallisia eväitä ja välineitä vaikuttaa ja osallistua, minkä seurauksena ennen pitkää lakkaamme miltei kokonaan välittämästä ja tyydymme siihen, mitä vain annetaan. Eli suomalainen kyllä tulevaisuudessakin toki osallistuu päätöksentekoon – mutta kuitenkin todennäköisemmin Euroviisuissa kuin -vaaleissa. Tekstiviestillä, luonnollisesti!
Viestinnän tutkimuksessa on puhuttu jo pitempään median sisältöjen samankaltaistumisesta. On todettu, että kun esimerkiksi jokin ohjelmaformaatti tai lehtikonsepti menestyy, poikii se pian ympärilleen lisää kaltaisiaan. Eikä tylsistyttävä samankaltaistuminen rajoitu suinkaan vain viihteeseen: yhä useammin uutinenkin valetaan valmiiseen muottiin ja myydään bulkkitavarana eteenpäin.
MUTTA MIHIN keskustelusta jäivät julkisuuden reuna-alueet, joissa eletään valtamedian katveessa? Lukeekohan ministeri Koskinen vain Hesaria? Suomessa on paikallisradioita, verkkosivustoja, paikallis- ja kulttuurilehtiä sekä eri alojen erikoisjulkaisuja, joiden tekemisen motiivit ovat muualla kuin viivan alla. Isojen rinnalla tehdään jatkuvasti julkisuutta, joka saa energiansa kiinnostumisesta ja osallistumisesta.
Synkimmän skenaarion mukaan suomalaisista on hyvää vauhtia tulossa EVVK-kansaa, joka tietää, mitä tarkoitetaan huomiotaloudella, maapalloistumisella tai tietoyhteiskunnalla, mutta nauttii päivittäisen julkisuusannoksensa valmiiksi paketoituna, pureskeltuna ja mieluimmin tietysti ilmaiseksi.
Julkisuuteen on mahdollista vaikuttaa sen omilla keinoilla. Tämä edellyttää, että myös julkisuuden reunoilla toimivien viestinten taloudelliset ja henkiset tuotantomahdollisuudet on turvattu. Moniäänisen julkisuuden tulevaisuus ei voi koskaan olla vain aktiivisten kansalaisten ja järjestöjen varassa.
MARGINAALIJULKAISUILLE on ainakin kahden sortin tilausta. Isojen toimijoiden häärätessä joukkoviestinnän kentällä on vaihtopenkille tullut vipinää. Formaateista ja kvartaaliajattelusta vapailla tekijöillä on mahdollisuus kertoa ilmiöistä ja asioista, joista isot eivät viitsi. Ennen kaikkea julkisuuden laitamilla kerrotaan asioista tavalla, joka on lähellä tekijöitä ja kunkin viestimen ominta yleisöä. Ihminen on luontaisesti kiinnostunut itseään koskevista ja ympärillään tapahtuvista asioista, jos siihen vain annetaan mahdollisuus.
Kirjoittaja on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n toiminnanjohtaja.
Marja Konttinen
