Kesäkuinen metsä herättää kulkijassa ydinkysymyksen.
20.6. POLJEN Sodankylästä itään, läpi heinänhajuisten Luiron kylien kohti Venäjän rajaa. Olen vaellusreissulla Sorsatunturin ympäristön metsiin. Iltasella päätän poiketa Seitajärvelle katsomaan kansatieteilijä Samuli Paulaharjun kuvailemia Sompion saamelaisten seitoja. Tie puskee läpi aurinkoisten mäntyharjujen, vanhojen kotapaikkojen ja poroerotusten vierestä. Porot tuijottavat pyöräilijää epäuskoisesti, kunnes röhkivät karkuun. Usein pyörällä pääsee eläimiä lähelle. Ehkä ne eivät tajua, mikä pyöräilijä on, koska siitä ei lähde ihmiselle lajityypillistä pörisevää ääntä.
21.6. HERÄÄN mainiolta laavupaikalta matalalta Värriöjoelta, johon pyöräilin aamuyöllä. Jatkan kohti Ahmatunturia. Pyörän tavarateline ei kestä kuoppaista tietä, vaan yksi kannattimista katkeaa. Teen hätäkorjauksen rautalangasta ja poljen läheiselle metsäkämpälle.
23.6. Pidän kämppää tukikohtana muutamia päiviä. Kiertelen päivisin metsiä ja palaan yöllä kämpälle kamppeita kuivaamaan. Tarakka tulee korjattua pullonkorkista tehdyllä hahlolla. Kapustarinnat lentelevät huolissaan edessäni, kun pyöräilen metsäautotien päähän reppu selässäni. Metsän laidassa piekana-perhe paheksuu tungetteluani. Kuljen Naruskajoen latvan metsissä. Ne ovat pääosin kirveenkoskematonta ikikuusikkoa ja todella järeää kelometsää. Nämä vanhan metsän viimeiset sirpaleet ovat yhä hakkuu-uhan alla, vaikka maat ovat valtion. Metsähallitus on kaatanut ikivanhaa mäntymetsää jopa suoraan retkeilyreittien varrelta. En tapaa näissä metsissä ketään. Missä ovat ne ihmiset, joita parveilee etelän retkikaupoissa?
24.6. OLEN palaamassa yöllä metsästä ja yritän päästä Ylä-Naruskajoen yli takaisin pyörälleni. Joki kulkee tummana suon keskellä ja on niin syvä, ettei sitä pääse ylittämään hyppäämällä kepin varassa tai edes kahlaamalla. Taistelen aikani jokea vastaan, luovutan ja lähden etsimään ylityspaikkaa kauempaa, joenuoman mutkia kiertäen.
Keskiyö nostaa suolle hentoa yöusvaa. Aurinko kiiltää saramättäiden miljoonissa pisara-asetelmissa. Väsymyksestä heräten tajuan miten järjettömän kaunis joki on. Syvä ja täysin villi. Innostun kuvaamaan rentukoita vapisemassa tummassa virrassa. Lähden kulkemaan jokivartta, en enää ylittääkseni jokea vaan seuratakseni sitä. Mikä voisi olla kauniimpi paikka viettää yö?
Äkkiä suolla 20 metriä edessäni erottuu tumman eläimen selkä. Se on karhu. Eläin kääntyy arvokkaasti ja alkaa kävellä minua kohti äreän näköisenä. Peräännyn, mutta joenmutka on takanani ja vaivaiskoivupusikot sivuillani. Puhumalla tästä on pakko selvitä. Alan selittää karhulle rauhallisesti kuin koiralle: ”Älähän tule tänne. Minä olen vaan ihminen.”
Kun otso kuulee ääneni, sen ruumiinkieli muuttuu täysin. Eläin pysähtyy, pyöreät korvat nousevat pystyyn, silmät pyöristyvät ällistyksestä. Ajattelen, että eläin on nuori eikä ehkä tajua, mikä olen, ja selitän taas sille olevani ihminen. Hermostuksissani näytän vielä todisteeksi kahluukeppiänikin.
Lopulta nallella välähtää, se kääntyy paikallaan ja loiskauttaa puron yli karkuun, mutta pyörähtää kohta taas tuijottamaan minua uteliaana. Neuvon sitä juoksemaan karkuun, ja se ampaisee käsittämättömällä kiihdytyksellä usvaiseen männikköön. Täysin turha olisi tuollaista yrittää pakoon.
Huokaisen ja ryhdyn riisumaan kenkiä kahlatakseni puron yli. Ei sitten ehtinyt pelottaa, ajattelen. Kädet kumminkin vapisevat niin, etten ole saada nauhoja auki.
27.6. KIERRÄN laavun kanssa Koulumaoivaa ja Peuravaaraa. Ylä-Naruskajoki kimmeltää alhaalla laaksossa. Täältä löydän järeimmän alueella näkemäni mäntyvanhuksen, aihkin, halkaisijaltaan noin metrin. Metsä on ällistyttävää, mutta keskellä hienointa rinnettä saattaa avautua tuore avohakkuupalsta, josta puuvanhukset on raahattu sellukattilaan. Jäljellä ovat vain työkoneiden arvet maassa, mielikuvituksellisen suuret kannot ja kelojen katkaistut kädet, harmaantuneet kiemuraoksat karsittuna sekamelskana. Sääli aihkeja, jotka eivät paksuuttaan kelpaa edes sahalle, vaan päätyvät selluksi ja mihin lie epämääräiseen julkaisuun. Tärkeämpää sanottavaa niillä olisi meille pystyssä. Vedenhakureissulla sinirinta, Lapin satakieli, piristää hakkuiden synkistämää mieltäni.
29.6. Kiertelen vaeltamalla Kuskoivanselkää ja Takkaselän rinteitä. Sataa kolme kertaa päivässä. Ukkosen yllättäessä avaan laavukankaan, vedän sen päälleni ja pystytän laavun sisäpuolelta. Nukun tai teen ruokaa sateen kestäessä. Joskus uskaltaudun kuivattamaan vaatteita nuotiolla. Yövyn Kuskoivan rinteessä näköalapaikalla, mutta yöllä myrskynpoikanen röykyttää laavua ja lopulta rikkoo keppisysteemin. Pysyn silti kuivana.
2.7. VIIMEISENÄ YÖNÄ kävelen Sorsatunturille. Varpuspöllö huutelee minulle rinteen kuusen latvasta. Aamuauringossa kiipeän 600-metrisen tunturin päälle ja katselen rajavyöhykkeen reunalta Venäjän puolelle. Ahmin vettä Sorsatunturin purosta, tunturin suonesta, suoraan suuhuni. Kävelen lakkaa kukkivaa rinnettä alas leiriin. Sanaton kysymys muodostuu sanoiksi. Mihin meillä on varaa, jos tätä ei ole varaa säästää?
Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija. Suomen luonnonsuojeluliitto, WWF ja Metsähallitus neuvottelevat parhaillaan jutussa mainittujen alueiden ja monien muidenkin Lapin vanhojen metsien suojelusta.
Harri Lammi
