Kirjoittanut Kimmo Jylhämö

Valtio-oppia 2000-luvulla

Lukuaika: 2 minuuttia

Valtio-oppia 2000-luvulla

Tiedustelusta on taas tullut oma-aloitteista ja järjestelmällistä.

MAAILMAN turvallisuuspoliittinen tasapaino on järkkynyt terrorisminvastaisen sodan myötä. Tiedustelusta on taas tullut oma-aloitteista ja järjestelmällistä.

Tiedustelun käsitteeseen sisältyy jälleen kerran myös koko yhteiskuntaa koskeva disinformaatio ja propaganda. Disinformaatio pyrkii hämäyksen, lahjonnan ja uhkausten avulla lamauttamaan päätöksenteon ja ohjaamaan käyttäytymistä haluttuun suuntaan. ”Disinformaatio onkin sotatoimintaa, ja sen aseita ovat lehdet, kirjat, seminaarit, näyttelyt, konsertit ja erilaiset palkinnot.” Propaganda taas on tapa manipuloida järjestelmällisesti ihmisten uskomuksia ja toimintaa puheen ja erilaisten symbolien kautta. Tässä Jan-Peter Paulin kirjan Tiedustelu 2000-luvulla avainsanat.

Paulin mukaan tiedustelu on yksinkertaisesti järjestäytynyttä tietojen varastamista. Tiedustelujärjestöjen palveluiden rooli on kasvanut poliittisessa päätöksenteossa selkeästi, mikä taas vastaavasti vähentää demokraattisten prosessien läpinäkyvyyttä. Kansalaisten todelliset mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon rajoittuvat samassa suhteessa kuin salaisen tiedusteluaineiston osuus kasvaa. Tämä koskee myös journalismia. Uutislähteitä on vaikea jäljittää ja virheellisiä uutisia korjataan harvoin.

JOURNALISMIA MÄÄRITTÄVÄT pahimmillaan spekulaatio ja spektaakkeli, ulkoasu ja paketointi ohittavat faktojen tarkistamisen, kuten Le Monde diplomatiquen päätoimittaja Ignacio Ramonet on väittänyt.

Väite on helppo uskoa, esimerkiksi voi ottaa vaikkapa Irakin sodan. Sodan aloittamiseen riitti spekulaatio, lopputuloksena oli spektaakkeli. Vasta kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomat ylpeili sodan alla journalisteillaan, jotka kulkivat USA:n sotajoukkojen mukana.

MUTTA EI OLLA naiiveja. Politiikka, talous ja tiedustelu ovat kytkeytyneet toisiinsa kautta aikojen. Ajat muuttuvat, ja propagandan ja disinformaation suhde muuttaa myös muotoaan. Naapurimaan Putinilla on KGB-menneisyys, mutta pata kattilaa soimaa. Kekkonen toimi Supon edeltäjässä Etsivässä keskusrikospoliisissa sodan jälkeen, kuten Paul muistuttaa. Eikä siitä kokemuksesta haittaa ollut uravalinnalle.

KIRJAN MUKAAN sekä Alpo Rusin tapaus että tasavallan presidentin kansliassa toimineen Martti Mannisen ja pääministeri Jäätteenmäen välinen jupakka ovat saattaneet olla CIA:n yrityksiä testata Suomen tiedustelun ja vastavakoilun tehokkuutta ja luotettavuutta.

Rusin tapauksessa puidaan nyt sitä, kuka levitti tiedot Rusiin kohdistuneista vakoiluepäilyistä Suomen poliittiselle eliitille. Pikemminkin pitäisi kysyä, mikä tekee salaisten aineistojen vuotamisesta uutisen. Kuka uutisen haluaa ja miksi?

PAULIN KIRJA täyttää mainiosti lyhyen oppimäärän tiedustelun historiasta ja nykytilasta. Suurin opetus on, että tiedustelu on 2000-luvulla osa valtio-oppia, ehkä enemmän kuin koskaan. Samalla Paul yrittää opettaa, että pärjääminen EU:ssa vaatii myös Suomelta asiantilan tunnustamista ja siihen panostamista. Suomalaisen kapitalismin äänitorven, Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA:n propagandakoneistoa Paul pitää niin tehokkaana, että ehdottaa sitä sotilastiedustelun kouluttajaksi.

Jan-Peter Paul: Tiedustelu 2000-luvulla. 250 s. Tammi 2004.

Kimmo Jylhämö