Pääkirjoitus: Kansa saa kuvitella kieltäytyvänsä Natosta ja poliitikot saavat teeskennellä kuuntelevansa kansaa.
Viime numerossa kerroimme Farah Idiriksestä, jonka suojelupoliisi on katsonut uhkaksi Suomelle. Suojelupoliisi ei anna minkäänlaista tietoa miksi näin on. Supon työskentelymetodit muistuttavat yhä enemmän amerikkalaisen poliisisarjan vaihtokauppalinjaa: jos toimit meidän ehdoillamme, autamme sinua – oikeusturvasta viis. Toimintamalli ei näytä olevan ulkomaalaisia koskevissa asioissa mitenkään outo.
Myös ulkomaalaisviraston toiminnasta olen kuullut niin paljon käsittämättömiä tapauksia asianajajilta ja viranomaisten uhreilta, että ei ole ihme, jos ulkomaalaisvirastoa pelätään. Yhtälailla jaksavat hämmästyttää niin sanotut pakolaiskiintiöt, jotka jostain kumman syystä eivät vain täyty, kun sihdin läpäiseviä haluttuja pakolaisia ei tahdo löytyä.
Farah Idirisin tapauksessahan kävi niin, että kaikki väitteet supon epäilyttävästä toiminnasta pitivät paikkansa, mutta lakia ei syyttäjän mukaan rikottu. Supolle suodaan sen vapaudet. Vain tietosuojavaltuutettu voi tarkistaa tietojen todenperäisyyden, mutta hän ei saa kertoa siitä kenellekään. Todellisten faktojen maailma on siis olemassa, mutta meillä kansalaisilla ei ole sinne pääsyä.
Harmaalla alueella liikkuu myös suomalainen rauhanturvaaminen. Suomi on mukana EU:n nopean toiminnan joukoissa tammikuusta 2007 lähtien. Natolla on myös nopean toiminnan joukot. Suomen hyppy etuliitteestä toiseen käyneekin tulevaisuudessa nopeasti.
Turvallisuuspolitiikassa on tunnetusti siirrytty pienten hiljaisten askelten politiikkaan. Toistaiseksi kansa saa kuvitella kieltäytyvänsä Natosta ja poliitikot saavat teeskennellä kuuntelevansa kansaa. Kuitenkin media etsii viikoittain kiihkeästi ensioireita Nato-kannan kääntymisestä ja armeija on tehnyt yhteistyötä Naton kanssa jo kauan.
Lähes kaikki ovat tyytyväisiä.
Tilanne on myös suomalaisen puolustus- vai pitäisikö sanoa sotateollisuuden kannalta hedelmällinen. Kaikenlainen yhteistyö lisää mahdollisuuksia myydä omaa osaamista ja kalustoa kansainvälisille sota-areenoille. Sotateollisuus on myös teknologiaosaamisen kannalta tärkeää. Aseissa käytetään korkeinta mahdollista tekniikkaa, mikä väistämättä pitää Suomen lippua korkealla. Kysymys toiminnan hyödyllisyydestä kriisialueiden näkökulmasta häipyy taustalle. Esimerkiksi Afganistanissa kansainvälisten joukkojen apu on ollut vähintäänkin kyseenalaista.
Myös Venäjän tilanteesta on vaikea saada selkoa. Ihmisoikeuksia poljetaan minkä ehditään, pankinjohtajia, toimittajia ja informantteja murhataan. Länsimaat huutavat lehdistön vapauden puolesta mutta Venäjällä ongelmista ollaan hissukseen.
Jäljet näyttävät johtavan Kremliin – se on ainakin vastuussa välinpitämättömyydestä. Tosiasiassa on vaikea tietää, kuka tätä venäläistä rulettia pyörittää. Sananvapauden puolustaminen on lähellä Venäjän uusien oligarkien etujen puolustamista. Esimerkiksi Jukosin entinen, jo vuosia vangittuna ollut johtaja Mihail Hodorkovski istui Venäjän kansallisrikkauden eli energiateollisuuden päällä. Hän suunnitteli samanaikaisesti sekä kansalaisyhteiskunnan ja avoimen Venäjän vahvistamista että Jukosin myyntiä ulkomaille.
Putinin koneisto ei tätä sallinut ja hoiti Jukosin pois pelistä. Nyt energiateollisuutta ja myös lehdistöä ohjaa Kreml ja sen hallinnoima kaasujätti Gazprom. Kremlin pelkona oli kehitysmaista tuttu tilanne, jossa kansainvälinen pääoma vaatii taloudellista liberalisaatiota, vapaata lehdistöä ja ihmisoikeuksia samalla kun se pyrkii ottamaan maan vauraudet omiin käsiinsä.
Kansalaisyhteiskunnan ja vapaan lehdistön alasajoa ei voi missään tapauksessa suvaita. Mutta olisi väärin pyhittää venäläisten yhteisestä pussista välistä vetäneet oligarkit länsimaisen demokratian sankareiksi. Sananvapauden todelliset sankarit ovat Venäjälläkin syvemmällä juoksuhaudoissa. Siellä jossakin.
Kimmo Jylhämö
