Ydinvoima pitäiusi hylätä kokonaan, pohtii Kimmo Jylhämö aihetta käsittelevien kirjojen äärellä.
Brittiläinen tiedemies James Lovelock on todennut, että ydinvoimaa tarvitaan väliaikaisena energiantuotantomuotona ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Lovelockin mukaan hyppäystä täysin puhtaaseen päästöttömään energiantuotantoon ei voisi edes toteuttaa, koska seurauksena maapalloa suojaava pienhiukkaskerros häviäisi ja maapallo altistuisi liian kovalle lämmölle ja tämä aiheuttaisi ilmaston ylikuumenemisen.
Samainen herrasmies on esittänyt myös mielestäni nerokkaimman ydinjätteen säilytyspaikan, Amazonin viidakot. Sen jälkeen ei enää kukaan ryntäisi sinne tuhoamaan luontoa tuhansiin vuosituhansiin, luonto voittaisi, maapallo voittaisi ja ihminen voittaisi.
Varsinainen järkivihreyden kiteytymä.
Fukushiman jälkeen ydinvoimakysymys on saanut eri maissa erilaisia poliittisia käänteitä. Saksassa Fukushima sinetöi vihreiden vaalivoitot, Suomessa taas järkivihreät nousivat onkaloistaan ja kertoivat, että pelko ydinvoimaa vastaan on turhaa ja liioiteltua.
Vihreiden Osmo Soininvaaran mukaan ”kamppailu ydinvoimasta on Suomessa pitkälti kääntynyt vastustajien tappioon”.
Tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki puolestaan on koonnut opetukset Fukushimasta yhden kirjan kansien väliin. Isomäki edustaa järkevää ydinvoimakriittistä kantaa, joka olettaa monessa, että ydinvoimateollisuus meillä ja muualla ei ota riskejä tosissaan.
”Suomen tähänastinen energiapoliittinen keskustelu on usein ollut puhtaasti ritualistista, eräänlaista teatteria. Sen ei ole ollut tarkoitus vaikuttaa mihinkään eikä opettaa mitään kenellekään”, Isomäki aloittaa kirjansa.
Hän perää ”keskittynyttä, riittävän monen perättäisen argumentointikierroksen syvyistä keskustelua energiapolitiikasta ja ydinvoimasta”.
Itse en olisi näinkään diplomaattinen. Argumentoiva keskustelu ei ole itse asiassa johtanut mihinkään järkevään. Rahalla pyöritetty ydinvoimalobby Suomessa on toiminut terävästi ja armottomasti, se perustettiin jo vuonna 1998 ja siellä olivat isojen puolueiden toimijat mukana.
Miehinen argumentointi piilotettiin kulissien taakse ja etualalle nostettiin pehmeämpi lobbaus, joka annettiin naisten tehtäväksi, kuten Kojon ja Litmasen kirjasta The Renewal of Nuclear Power in Finland selviää.
Usko argumentaatioon kaatuu, kun sillä oikeasti on merkitystä kuka puhuu ja kelle ja kenen verkostoissa ja kenen iholla.
Minusta ydinvoima tulisi hylätä pelkästään siksi, että se vesittää tarpeen kehittää kilpailukykyistä ja paikallista uusiutuvan energian teknologiaa.
”Sekä Suomessa että Ranskassa on toista tuhatta kilometriä pitkät, tuuliominaisuuksiltaan erinomaiset merenrannikot. Kuitenkin Saksan tapainen, käytännössä sisämaavaltio on pystynyt rakentamaan kymmeniä kertoja enemmän tuulivoimaa kuin nämä kaksi potentiaaliltaan erinomaista tuulivoimavaltiota”, kirjoittaa Timo Juurikkala kirjassa Ydinilluusio.
Jos Suomessa aiotaan edistää tulevaisuuden energiateknologiaa, pitää ydinvoima yksinkertaisesti ajaa hiljalleen alas, jotta hajautettu uusi energiapolitiikka voisi alkaa. Saksasta voi ottaa mallia.
Risto Isomäki: Ydinvoima Fukushiman jälkeen. Into Kustannus 2011. 150 s.
Matti Kojo & Tapio Litmanen (toim.): The Renewal of Nuclear Power in Finland. Palgrave Macmillan 2009. 255 s.
Sergio Zabot & Carlo Monguzzi: Ydinilluusio. Scripta manent 2011.
Kimmo Jylhämö
