Taide-esseisti David Foster Wallecen hienoimmaat tekstit käsittelevät tennistä.
David Foster Wallacesta kuiskailtiin kirjailijapiireissä jo vuosia ennen hänen itsemurhaansa vuonna 2008.
Hänen itsemurhansa oli järkytys niillekin, joita mikään ei järkytä. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä yhdysvaltalaisista nykykirjailijoista, ennen kaikkea romaaninsa Infinite Jest (1996) takia. Harhaileva, parodinen ja alaviittein täytetty teos sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin, jonka elämäntapaa leimaavat erilaiset riippuvuudet.
Ensimmäinen suomennos DFW:n tuotannosta ilmestyi viime syksynä. Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012) sisältää takakannen mukaan ”esseitä ja argumentteja”.
Kokoelman esseet eivät kuitenkaan ole esseitä meikäläisessä korkeataiteellisessa mielessä. Ne ovat pikemminkin laajoja reportaaseja, gonzo-perinteestä ammentavaa kaunokirjallista journalismia.
Suomennoskokoelman teksteistä lähes kaikki ovat alun perin ilmestyneet amerikkalaisissa aikakauslehdissä, kuten Harper’sissa. Suomessa pitkiä kaunokirjallisia lehtitekstejä ei juurikaan julkaista, joten Wallacen esseet laskeutuvat meillä erilaiseen kirjalliseen maastoon. Onkin arveltu, että niillä voi olla vaikutusta suomalaiseen taide-esseeseen.
Olen valmis väittämään, että Wallacen ”esseeksi” kutsuttu reportaasimuoto on itse asiassa suurempi taiteellinen askel kuin mikään kunnianhimoinen romaani. Romaanikirjallisuuden perinne on suuri, ja sen odotetaan tuottavan monumentaalisia huippukohtia. Infinite Jest voi hyvinkin olla sellainen. Se pystyy kääntämään proosataiteen virtoja.
Reportaasiesseen taide on ohimenevää ja arkista, sen vaikutus välitöntä ja lähestyminen helppoa. Teksti vaatii kirjoittajaltaan ollakseen vaatimatta lukijaltaan yhtään katteetonta ponnistusta. Tässä se eroaa suomalaisesta taide-esseistiikasta, joka pyrkii profiloitumaan taiteena, kirjallisuutena ja lukijaa velvoittavana lajina.
Ei Wallacen teksteissä aidan matalimmasta kohdasta mennä, mutta hänen tekstinsä ovat käyttökirjallisuutta. Wallacessa on parhaille stand-up-koomikoille ominaista pelottomuutta, kykyä käyttää omaa persoonaansa instrumenttina itseään suuremmille asioille.
Hänen maailmansa keskipiste on aina joku tai jokin muu kuin hän itse, ja hänellä on suhteellisuudentajua asettaa itsensä siihen maailmaan juuri parahultaisen pikkuruisena. Piirre näkyy hänen teksteissään myös poikamaisina maneereina ja narrinkaapuun pukeutumisena.
Hauskaa, mutta ei koskaan enää -kokoelman nimikkoteksti A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again, reportaasi Karibian-risteilyltä, on luettavissa Harper’sin verkkosivuilla.
Siinä missä suomalainen naistenlehtitoimittaja jättää kertomatta, kuka hänen luksusristeilynsä on maksanut, ja henkäilee esitteiden hemmottelulupauksia, Wallace kertoo ja analysoi kaiken piinallisella, koomisella ja kaunokirjallisella hartaudella:
”Asiakkaalle ei esitetä lupausta, vaan väite siitä, että hän kokee suurta mielihyvää. […] Mainos lupaa, että hän kykenee kerrankin kunnolla rentoutumaan ja pitämään hauskaa, koska hänellä ei ole muuta mahdollisuutta. […] maksan siitä etuoikeudesta, että koulutetut ammattilaiset ottavat vastatakseen sekä elämyksieni tuottamisesta että minun niistä tekemistäni tulkinnoista – toisin sanoen mielihyvästäni.”
Mielihyvän periaatteen kuvailu tekstissä syvenee, kunnes Wallace löytää tilan, jossa on viimeksi ollut tekemättä mitään:
”Silloinkin minä kelluin, ja neste oli silloinkin suolaista, ja lämmintä mutta ei liian lämmintä.”
Muisto sikiöajoilta määrittelee koomisen kulttuurin tilaa, jossa aikuiset ihmiset ihan vakavissaan maksavat siitä, että heidät pakotetaan takaisin kohtuun suljetussa ja kliinisessä aluksessa Karibianmerellä.
Siinä missä gonzo-journalismin tunnetuin edustaja Hunter S. Thompson rikkoi rajoja huumekokeiluilla (Fear and Loathing in Las Vegas) ja vaikutti suoraan politiikkaan reportaasisarjallaan (Fear and Loathing on Campaign Trail ‘72), Wallace tekee rajojen ylittämisestä henkilökohtaista, pientä, hieman häpeällistä ja tahatonta.
Hän esiintyy Simpsoneiden jaksossa yllään paita, johon on printattu smokin kuva. Hauskaa, mutta ei koskaan enää -essee sisältää pitkän alaviitteen, jossa on kuvattu pukumoka muine etikettivirheineen.
Wallace tekee gonzoilusta parodiaa, jossa subjektiivinen sankarireportteri on sekä maailman terävä tarkkailija että sen vaivaantunut, heikosti toimiva osanen.
Eräät Wallacen hienoimmista teksteistä käsittelevät tennistä. Niissä kirjoittamisen rytmi, koomisen ja kauniin vaihtelu, on jo sellaisenaan viehättävää.
Sveitsiläinen tennistähti Roger Federer saa Wallacelta luonnehdinnan ”sekä lihaa että ei” esseessä Federer Both Flesh And Not (2006). Jutun alussa Wallace kuvaa Federerin hämmästyttävää tapaa liikkua mahdottomissa tilanteissa. Hän puhuu ”Federer-hetkistä”, joiden vaikutus on tyrmäävä.
Tenniksessä on jotain sellaista, joka nostaa ihmisen hetkeksi maasta – myös konkreettisesti. Tennistä ja tornadoja -nimisessä kirjoituksessa tornado tempaa nuoren Davidin ja tämän pelikaverin hetkeksi ilmaan ja sitten pudottaa heidät takaisin maahan. Molemmille tuli vain pieniä vammoja.
David Foster Wallacea pidetään Yhdysvalloissa yhtenä sukupolvensa keskeisimmistä kirjailijoista. Hän halusi vastustaa paperista ja läpikotaisin ironista postmodernia fiktiota.
Eräs ironian piirteistä on lukijan luottamuksen nakertaminen huijaamalla, asioiden fiktiivisyyden korostamisella ja uskon kieltämisellä. Wallace vastusti tätä pyrkimällä aitouteen ja vilpittömyyteen, vaikka se edellyttäisi kömpelyyttä, naurunalaiseksi joutumista ja junnaavaa höpöttämistä.
Wallacen tekstin lukijalla ei ole pienintäkään syytä epäillä joutuneensa kirjallisen pelin nappulaksi, vaan hän voi syystä kuvitella koskettavansa maailmaa lukemalla.
Kirjoittaja on kriitikko ja kirjallisuudentutkija.
Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja. Siltala 2012. 261 s. Suom. Juhani Lindholm. Neljä tähteä.
”Federer Both Flesh And Not” on ilmestynyt nimellä New York Timesissa nimellä ”Roger Federer as a Religious Experience” .
”A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again” on ilmestynyt Harper’s Magazinessa nimellä ”Shipping Out: On the (nearly lethal) comforts of a luxury cruise” (PDF).
Maaria Pääjärvi
