Erityisoperaatio uljas historia

Lukuaika: 5 minuuttia

Erityisoperaatio uljas historia

Venäjä pesee kasvojaan ja puhdistaa koulun historiantunnit epämiellyttävistä totuuksista. Maassa julkaistiin kaksi uutta opettajan opasta, jotka haiskahtavat ikävästi Neuvostoliitolta.

Vuoden 2008 alusta Venäjän koulut saavat käyttöönsä uuden, isänmaallisen historian oppikirjan. Tästä oikeaoppisesta historiankirjasta lapset saavat tietää, että Stalin oli tehokas johtaja, Brežnevin historiallinen rooli myönteinen ja että yksittäiset epäkohdat ja väärinkäytökset olivat historiallisesti oikeutettuja. Käytännöllisesti katsoen jokainen mainittava tapahtuma liittyy jotenkin ”presidentti Putinin nimeen tai toimintaan”.

Historiankirjaprojekti sai alkunsa tämän vuoden kesäkuussa, jolloin valtiovalta kiinnitti huomionsa opetuksen sisältöön. Kuten entisenkin järjestelmän aikana, uudistus aloitettiin historianopetuksesta. Historia kun on oppiaineena poliittinen.

Erityisoperaatio ”Suunnanmuutos” toteutettiin ennätysajassa. Uusi historiankirja kirjoitettiin kahdessa kuukaudessa. Niin sanottujen laajojen kansalaispiirien hyväksynnän saamiseen varattiin kuukausi ja tarkastuslautakunnan työhön kaksi viikkoa. Opettajia koulutetaan uudestaan pikavauhtia, sillä presidentin sanojen mukaan ”heidän päässään vallitsee täysi sekamelska”.

Oikeaoppisen historiankirjan takana on joukko presidentin hallinnon kanssa kiinteätä yhteistyötä tekeviä poliittisen manipuloinnin ammattilaisia sekä isänmaallisten nuorisojärjestöjen Meikäläisten ja Nuoren kaartin ideologeja.

Projektin pr-päällikön virkaa tekevät presidentinhallinnon varapäällikkö Vladislav Surkov, hänen alaisensa Džohan Pollyjeva sekä opetusministeri Andrei Fursenko. Tuottajana toimii apulaisopetusministeri Isaak Kalina. Projektiin on houkuteltu mukaan myös laimeasti vastaan pyristeleviä akateemikkoja.

Poliitikot päättivät opettaa koululaitokselle, miten historiaa ja yhteiskuntaoppia opetetaan oikeaoppisesti. Opettajat saivat omat oppaansa, jotka sisältävät uuden opetussuunnitelman ja didaktisen ohjeistuksen: Venäjän nykyhistoria 1945–2006 sekä Yhteiskuntaoppi. 2000-luvun maailma.

Oppaat valmistuivat alkukesästä ja niiden julkistaminen on aiheuttanut suurta kohua mediassa, opettajien keskuudessa sekä internetissä.

Uuden historiantulkinnan takana ei ole suinkaan kommunistien fundamentalistisiipi. Kesäkuun lopussa Moskovassa järjestettiin nimittäin valtakunnallinen konferenssi, jossa käsiteltiin ”Nykyhistorian ja yhteiskuntaopin opetuksen ajankohtaisia kysymyksiä yleissivistävissä oppilaitoksissa ja valtiollisen standardin valmistelua toisen sukupolven yleisopetuksesta”.

Konferenssin osanottajat saivat tutustua yllä mainittuihin Prosveštšenie-kustantamon uunituoreisiin opettajanoppaisiin, mitään muuta ei esitelty. Vastaavaa promootiota ei ole yhdenkään oppimateriaalin ympärillä nähty: esittelijänä toimivat opetusministeri Andrei Fursenko ja presidentin hallinnon ensimmäinen varapäällikkö Vladislav Surkov.

Eikä tässä vielä kaikki. Konferenssin osanottajat vietiin tapaamaan presidentti Putinia tämän Novoogarevon maaseutuasunnolle. Presidentti totesi opettajien kanssa käydyssä keskustelussa, että nykyiset oppikirjat ovat paikka paikoin varsin abstraktisia ja kertovat tapahtumista lievästi sanoen ristiriitaisesti.

”Seuraavaan lukuvuoteen mennessä historian ja yhteiskuntaopin opettajat saavat uudet oppaat. Odotamme, että aivan lähiaikoina myös koululaiset saavat samantasoiset oppikirjat”, Putin kuitenkin vakuutti opettajille.

Entä nykyiset koulukirjat sitten? Presidentti selitti asian näin: ”Monet oppikirjojen tekijöistä tekevät työtään ulkomaisten stipendien turvin ja tanssivat tietenkin maksajan pillin mukaan.”

Seuraava askel Lähihistorian voittokulussa otettiin 22. elokuuta Itar-Tassin lehdistökeskuksessa järjestetyssä tiedotustilaisuudessa:

”Venäläislasten oppikirjojen tulee olla sataprosenttisesti kotimaisia. Emme ole tyytyväisiä kotimaisiin autoihin, ja olemme sen vuoksi alkaneet ostaa tuontiautoja… Mutta venäläinen oppikirja, joka on tärkeimpiä venäjän kansalaiseksi muovaamisen välineitä, ei voi olla tuontitavaraa.”

Näin selitti presidentin ajatusta Isaak Kalina, jonka pääministeri Mihail Fradkov ehti ennen eroaan ylentää varaopetusministeriksi.

Kalina jatkaa selitystä: ”Ikävä kyllä vielä tämän lukuvuoden ajan joudumme käyttämään joitakin vanhojen vaatimusten mukaisia historian oppikirjoja.”

Mitä Kalinan mielestä sataprosenttisesti kotimaisen oppikirjan sitten tulee sisältää?

”Älkäämme samastako historiaa tieteenalana koulun historiankirjoihin. Ne palvelevat aivan eri pyrkimyksiä. Historian on tieteenalana tutkittava ja analysoitava jonkin tapahtuman kaikki eri aspektit”, Kalina kertoo. Hän jatkaa, että tieteeseen nähden ”historian – tai minkä tahansa muun oppiaineen – oppikirjan tehtävä on hieman erilainen”.

”Sen vuoksi otan vapauden käyttää yksinkertaista vertausta. Jos haluatte poikanne tuntevan sukunne historian, mitä lähteitä haluatte hänen käyttävän hyväkseen? Ehdotatteko, että hän pyytäisi isoäitiänne kertomaan siitä, vai lähetättekö hänet tutustumaan korttelimiliisin tai omalääkärin arkistoihin, joihin sukulaistenne tekemät rikkeet ja sairaudet on kirjattu kuivan asiallisesti miliisin tai lääkärin näkökulmasta?”

mainos

”Haluaisin todellakin, että lastenlapseni opiskelisivat maamme historiaa oppikirjasta, jota ei olisi kirjoitettu miliisin tai lääkärin logiikan mukaan, mikä on enemmänkin tieteen heiniä.”

Kalinan mukaan koulun historiankirjojen tehtävä on muovata oppilaiden suhdetta maailmaan, itseensä, läheisiinsä ja ystäviinsä, maahansa ja valtiovaltaan.

”Haluan heidän oppivan historiaa kirjasta, joka hyödyntää isoäitien ja isoisoäitien logiikkaa, joka pyrkii siihen, että lapseni ja näiden lapset suhtautuisivat myönteisesti sukuumme, vaikka sen historiassa olisi ollut vaikeitakin jaksoja.”

Uutta isoäitien logiikkaan perustuvaa historiakäsitystä ollaankin levittämässä koko valtakuntaan.

Jokaisessa Venäjän seitsemässä hallintopiirissä on järjesteillä vastaavanlainen konferenssi, joihin osallistuvat opettajien ohella muun muassa presidentin täysivaltaisia edustajia, opetusministeriön ja paikallishallinnon virkamiehiä, tutkijoita sekä suurta kohua herättäneiden opettajanoppaiden tekijäkaarti.

Opetusministeriön mukaan keskustelua käydään myös aikaisemmin julkaistujen opettajanoppaiden sisällöstä ja siitä, miten niitä voitaisiin hyödyntää uuden opetusohjelman mukaisessa opetusprosessissa. Uusien opettajanoppaiden painosmäärä on toistaiseksi vain 10 000 kutakin ja niitä on saatavilla toistaiseksi vain ja ainoastaan kustantamon omassa myymälässä.

Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvat opettajat, joiden tulisi jo täyttä päätä suunnitella nykyhistorian ja yhteiskuntaopin opetusta, eivät oppaita ole saaneet käsiinsä. Konferenssien järjestäjät kylläkin tuovat oppaita mukanaan.

Tarkoitus olisi, että konferenssiin osallistuvat opettajat pystyvät omaksumaan uuden opetussuunnitelman kahdessa vuorokaudessa pystyäkseen jakamaan niiden sisällön kollegoilleen. Erityisiä keskusteluja ei siis tarvita.

Muodollisesti keskusteluja käytiin kuitenkin Tiedeakatemiassa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa 18. syyskuuta. Tilaisuuteen osallistui akateemikko Aleksandr Tšubarjanin johdolla edustava joukko yliopistojen rehtoreita sekä tutkijoita sekä presidentin alainen tiede- ja koulutusneuvottelukunnan sihteeri.

Yhteiskuntaoppi. 2000-luvun maailma -kirjan tekijä Poljakov kertoi aloitteen oppikirjan laatimisesta tulleen presidentin hallinnolta: ”Tämä projekti ei olisi ollut mahdollinen ilman valtionpäämiehen osoittamaa huomiota ja presidentin hallinnon kakkosmiehen Surkovin opastusta.”

Alkuperäisidea ja siihen liittyvät keskustelut käytiin siis hieman erilaisissa ammatillisissa ympyröissä. Ympäri Venäjää järjestettävät konferenssien tehtävä on siis vain antaa ohjeet käytännön opetustyötä varten.

Totta puhuen myöskään Tiedeakatemian keskustelutilaisuuteen osallistuneet tutkijat ja rehtorit eivät olleet tutustuneet kunnolla uusiin opettajanoppaisiin, sillä he olivat vain ehtineet lehteillä niitä ennen tilaisuuden alkua. Mitä tiedeyhteisö vastasi?

Kokouksen avauspuheenvuoron piti akateemikko Aleksandr Tšubarjan:

”Opetuksen kasvatuksellinen elementti on toki tärkeä korkeakouluissa, mutta erityisesti keskiasteen kouluissa. Kouluissa opiskelee nyt uusi sukupolvi, joka on syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja jonka maailmankuva ja arvot ovat aivan erilaiset kuin meillä. Opetuksen koko sisällön on vastattava tätä uutta tilannetta. On toki oltava mahdollisuus valita eri oppikirjoista, mutta tärkeimpien peruslinjojen osalta on vallittava yhteisymmärrys”, Tšubarjan totesi.

Venäjän tiedeakatemian filosofian laitoksen johtaja akateemikko Guseinov oli ensimmäinen puhujista, joka rohkeni arvostella hanketta. Hänen mukaansa esitellyssä yhteiskuntaopin kirjassa annetaan yksi ennalta määrätty tulkinta tapahtumista, joista on olemassa lukuisia kilpailevia tulkintoja.

Yhteiskuntaopin kirjan kirjoittaja Poljakov ei kiinnittänyt huomiota akateemikko Guseinovin arvosteluun, vaan listasi kahdeksan päämäärää, johon kirjalla pyritään.

Yksi päämääristä on hänen mukaansa ”Venäjä-keskeisyys – venäläinen näkökulma globaalin maailman tapahtumiin. Uskon, että tässä muodossa yhdistämällä objektiivisuuden ja Venäjä-keskeisyyden voimme juurruttaa yhteiskuntaan kansallisen ideologian.”

Historian professori Aleksandr Daniilov päätti rauhoitella tilannetta ja totesi, ettei uusi Venäjän lähihistoriasta kertova kirja ole aiempien historiankirjojen kopio, vaan oppimateriaali, jossa painotukset ovat kohdillaan – kaiken keskiössä on isänmaallisuuden iskostaminen: ”Eihän oman kotimaan historiasta saa jäädä ankeaa kuvaa.”

Tverin yliopiston historian tiedekunnan dekaani Inna Seregina oli hieman toista mieltä: ”Isänmaallisuuteen kasvattaminen on toki tärkeää, mutta historianopetuksen tavoitteisiin kuuluu myös kriittisen ajattelun oppiminen. Historianopetukseen tulisi isänmaallisuuteen kasvattamisen lisäksi pystyä käsittelemään myös epämiellyttävät ja traagisetkin tapahtumat.”

Professori Jevgeni Sergejev puolestaan oudoksui kirjan ajallista jaksotusta politbyroon puheenjohtajien ja presidenttien hallintokausien mukaan. Sergejev ei myöskään hyväksynyt lähtökohtaa, jonka mukaan kaikki lähimenneisyyden epäonnistumiset ovat seurausta yksittäisten johtajien virheistä.

mainos

Mihail Gorbatšov saa kirjassa suurimman ryöpytyksen ja Sergejevin mukaan herääkin kysymys, mitä hyötyä perestroikasta kirjan mukaan oikein oli. Kirjassa on myös lukuisia asiavirheitä, mutta suurimpana epäkohtana Sergejev pitää sen länsimaalaisvastaista asennetta.

Historian tohtori Aleksandr Šubinin mielestä kirja pyrkii ylistämään valtiovaltaa yhteiskunnan tappioksi. ”Valtiojärjestelmä on kirjan mukaan lähtökohtana koko valtion edulle, mutta valtio ei ole sama asia kuin valtiovalta. Puhumattakaan siitä, että joissain kohdissa suorasanaisesti ylistetään Stalinin metodeja valtiojärjestelmän tehokkuuden lisäämiseksi’.”

Historiankirjan tekijäkaartiin kuuluva Pavel Danilin kertoi: ”Päämääränämme oli kirjoittaa ensimmäinen oppikirja, joka ei kuvaisi Venäjän historiaa ankeana epäonnistumisien ja virheiden jatkumona, vaan niin, että se olisi koko maan ylpeydenaihe. Opettajien tulisi opettaa Venäjän historiaa juuri tällä tavalla eikä tallata sitä lokaan.”

Santarmipäällikkö ja Nikolai I:sen poliittisen poliisin päällikkö, kreivi Aleksandr Benkendorf kirjoitti aikanaan: ”Venäjän menneisyys on ollut ihmeellinen ja sen nykyisyys on enemmän kuin upea. Tulevaisuus puolestaan ylittää kaikki kuvitelmat hienoudessaan. Tästä lähtökohdasta, ystäväiseni, Venäjän historiaa tulisi tarkastella.” •

______________

Stalin oli suuri mies

Oikeaoppiseen historianopetuksen perustaksi tarkoitettua oikeaoppista opettajanopasta voi siteerata loputtomasti, se on kuin sekoitus hömppäkuningatar Oksana Robskin tuotantoa ja nkp:n historian lyhyttä oppimäärää. Tässä muutama lainaus Venäjän nykyhistoria 1945–2006 -oppaasta näin alkupaloiksi:

”Neuvostoliitto ei ollut demokratia, mutta se oli monille miljoonille maailman ihmisille paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan esikuva.”(s. 6)

Äskettäin julkaistiin mielipidetutkimus, jonka mukaan 47 prosenttia vastaajista pitää Stalinin historiallista roolia myönteisenä. Siksi onkin aivan luonnollista että uudessa historiankirjassa lukee seuraavaa:

”Näin ollen ristiriitaisiin arvioihin Stalinin historiallisesta roolista on olemassa selkeät perusteet. Toisaalta häntä pidetään kaikkein menestyneimpänä Neuvostoliiton johtajana. Stalinin johtamiskaudella valtion pinta-ala saavutti Venäjän imperiumin rajat (paikoitellen jopa ylittäen ne). Hänen aikanaan saavutettiin voitto kaikkien aikojen suurimmassa sodassa – Suuressa isänmaallisessa sodassa – talouden teollistuminen toteutui samoin kuin kulttuurivallankumous, jonka ansiosta yhä useampi sai akateemisen koulutuksen ja maahan luotiin maailman paras opetusjärjestelmä. Stalinin aikana Neuvostoliitosta tuli johtavia maita tieteen alalla ja työttömyydestä päästiin eroon käytännöllisesti katsoen kokonaan.” (s. 93)

”Josif Stalinin kuolema päätti Neuvostoliiton historiassa aikakauden, jolloin pystyttiin valloittamaan aina uusia ja uusia taloudellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten huippuja.” (s. 95)

Opas kuvailee Nikita Hruštšovia ”suurimmaksi utopistiksi” (s. 129, 181).

Leonid Brežnevin ”rooli Venäjän historiassa oli myönteinen”. Juri Andropovin aikana toteutettiin ”työn tehokkuuden parantamiskampanja, jollaisia ei ole nähty pitkään aikaan”. (s. 215)

Putinin aikana ”Venäjä on selvinnyt pitkittyneestä talouskriisistä, ratkaissut velkaongelmansa ja nykyisen talouskasvun aikana on ryhdytty etsimään ratkaisua polttavimpiin sosiaalisiin ongelmiin‹…› käytännössä jokainen merkittävä toimenpide liittyy presidentti Putinin nimeen tai toimiin”. (s. 450–451).

Artikkelin on venäjästä suomentanut Anu Lönnqvist. Se on julkaistu Novaja Gazetassa 25.9.2007.

Ljudmila Rybina

  • 9.9.2009