Korkeampi voima heitti kovan onnen lapsisotilaan Lontooseen.
Emmanuel Jalin äiti uskoi aina, että pojasta kasvaisi jotain erityistä. Kun ilmahyökkäykset ja rosvojoukot kylvivät kuolemaa kotikylässä Etelä-Sudanissa, äiti oli rauhallinen. Emmanuel oli korkeampien voimien erityissuojeluksessa.
Pohjoislontoolaisella kadulla erityissuojeltu Emmanuel melkein sulautuu väkijoukkoon. Lyhyt rastatukka on sekä laitetun oloinen että katu-uskottava, nousevalle hiphop-tähdelle oikein sopiva. Jalin liikkeet ovat itsevarmoja, katse vähän ujo. Välillä hän säpsähtää kosketusta.
Jos joku korkeampi voima suojelee Emmanuel Jalia, sille on totisesti ollut käyttöä. Sodan runteleman kylän pikkupojasta kasvoi lapsisotilas, joka nyt purkaa sotamuistojaan musiikin kautta. Jalista on tulossa tähti kahta reittiä: toisaalta Afrikan sotalasten puhemiehenä ja asekampanjoijana, toisaalta hiphop-muusikkona.
Ja jokin Jalissa tuntuu tukevan äidin tarinaa tärkeisiin tehtäviin tarkoitetusta pojasta.
Emmanuel Jal ei tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä. Hän syntyi ehkä vuonna 1981, joka tapauksessa rauhan aikana. Sisällissota jakoi Sudanin vuonna 1983. Kristinuskon ja perinteisten uskontojen hallitsema etelä vaati itsenäisyyttä ja alueen vastikään löytyneiden öljyvarojen hallintaa. Pohjoisen muslimien muodostama hallitus vastasi kapinahenkeen sotatoimin.
Jal kiittää omaa äitiään elämänsä ensimmäisestä ihmeestä.
”Kun pommit alkoivat ensimmäisen kerran pudota, me juoksimme päättömästi ympäriinsä. Äiti kutsui meidän luokseen, käski makaamaan ja vakuutti, että Jeesus suojelisi meitä. Kun myöhemmin näin naapurin palaneen talon ja ruumiit, eikä meille ollut tapahtunut mitään… se oli lapselle vahva kokemus. Tavallaan uskon vieläkin, että äiti huolehtii meistä.”
Yliluonnollinen suojelija ei pelastanut äitiä, joka kuoli yhdessä arabijoukkojen monista hyökkäyksistä. Isä kohosi Etelä-Sudanin vapautusarmeijan SPLA:n johtoportaaseen. Lapset näkivät sotilaiden raiskaavan tätinsä. Perhe alkoi hajota, ja Emmanuelin tie vei Etiopiaan, missä sotalapsille luvattiin ruokaa ja koulutusta YK:n pakolaisleirissä.
Sudanin sodan riehuessa SPLA oli liittoutunut Etiopian kommunistijohtajan Mengistu Haile Mariamin kanssa. Pian selvisi, että järjestö rekrytoi lapsisotilaita pakolaiskouluista. Sotaan joutuminen seitsemän ikävuoden korvilla oli Emmanuel Jalin elämän toinen ihme.
”Jos en olisi lähtenyt sotilaaksi, olisin kuollut nälkään. Tai sitten minut olisi myyty pelto-orjaksi, ja raataisin siellä vieläkin. Leirien lapsilla ei ollut muita vaihtoehtoja.”
Kun valta vaihtui Etiopiassa vuonna 1991 ja Mengistu lähti maanpakoon, tätä suojelemaan lähetetyt sudanilaissotilaat palasivat käymään sisällissotaa kotimaassaan. Jalista tuli miinajuoksija: yksi nuorista pojista, joiden uskottiin keveytensä ansiosta pystyvän juoksemaan miinakenttien läpi surmaamaan vihollisia näiden komentokeskuksissa.
Kolmas ihme tapahtui viiden sotavuoden jälkeen. Silloin 400 lapsisotilasta päätti yksissä tuumin paeta SPLA:n leiristä. Vain 12 lasta selvisi hengissä kolme kuukautta kestäneestä vaelluksesta autiomaan halki Waatin kaupunkiin. Osa henkiin jääneistä oli joutunut syömään kuolleiden tovereiden lihaa, mutta Jal vakuuttaa, ettei hän itse joutunut koskemaan ihmislihaan. Viime hetkellä Jumala järjesti aina ruokaa.
Waatissa odotti brittiavustustyöntekijä Emma McCune, joka hetken päähänpistosta poimi Emmanuelin lapsijoukosta ja adoptoi tämän. Hetkeä myöhemmin poika oli jo Nairobissa, pestynä ja ruokittuna, oppilaana Kenian hienoimmassa koulussa. Emmanuel Jal oli jälleen pelastettu.
Spontaani ja kiistelty McCune, paikallisen sotapäällikön nuori vaimo, kuoli auto-onnettomuudessa vain kahdeksan kuukautta Emmanuelin adoption jälkeen.
Ja nyt, noin 27-vuotiaana, monesti pelastettu Emmanuel Jal on tähteyden kynnyksellä. ”Jal asettaa hiphopin riman korkeammalle”, Washington Post kirjoittaa tuoreesta Warchild-levystä, Jalin kolmannesta. Emmanuel Jalista rakennetaan genren messiasta, joka nostaa hiphopin väkivallan ja aseiden ja kimalluksen yläpuolelle.
Uskonto punoutuu Emmanuel Jalin tarinaan tämän tästä. Äidin humaani usko, joka ei erotellut kristittyjä muslimeista, vaihtui sodassa isän – ja koko isänmaan – sotilaalliseen vakaumukseen: oli tapettava niin paljon vääräuskoisia kuin mahdollista.
”Älä anna osua jalkaan tai silmään. Älä jätä rammaksi, tapa ennemmin”, Jal rukoili, ja kantoi pahimman varalta taskussaan ylimääräisiä luoteja itseään varten.
Jos hän tapaisi jonkun, jonka nimi on Mohammed, hän tappaisi. Niin yksinkertaiset säännöt olivat.
Sodasta palattuaan Jal on opetellut takaisin äitinsä uskoon, johon mahtuu todellisia ihmeitä, demoneita ja kaikkien ihmisten perimmäistä hyvyyttä. Hän teki toisen levynsä, Ceasefiren, pohjoissudanilaisen muslimimuusikon Abdel Gadir Salimin kanssa. Se oli iso askel entiselle arabintappajalle.
”Jos on Jumala, sen on oltava rakkauden Jumala. Sellainen Jumala, joka ei tarvitse minun apuani puolustaakseen itseään vihollisia vastaan. En halua osoittaa jotain muslimikundia sormella ja käskeä seuraamaan Jeesusta. Se on yksityisasia.”
Jos Emmanuel Jal ikinä pääsee tapaamaan häntä suojelleen korkeamman voiman, hänellä on liuta kysymyksiä. Miksi kotikylän ihmiset ovat saaneet tuloksetta rukoilla rauhaa niin pitkään? Jos Jumalalla on vapaus valita, miksi hän valitsisi näin kauhean maailman? Miksi kaunis Sudan on kirottu niin suurilla öljyrikkauksilla?
Jal palasi viime vuonna Sudaniin kuvaamaan sotadokumenttia, joka kantaa uuden levyn nimeä. Samalla hän onnistui jäljittämään kadonneita perheenjäseniään. Jälleennäkemiset eivät aina olleet toiveikkaita: yksi sisarista elää sotaherran seksiorjana, ja moni nuori mies on teillä tietymättömillä.
”Sudanilaiset ovat hukassa. He eivät tiedä, miten maan asiat voitaisiin ratkaista. Uskon silti, että se on yksi niistä sodista, joissa kansa voi voittaa. Sudan on viljava, sillä on öljyä. Sillä on mahdollisuudet kaikkeen, kunhan ihmiset vain oppisivat kyseenalaistamaan hallituksen.”
”Sutenöörit ja varkaat italialaisissa puvuissanne / Lopettakaa Afrikan raiskaaminen kuin se olisi huoranne / Herrat öljy, timantti ja kullankaivaja / Älkää kohdelko äiti Afrikkaa kuin emätintä.” (Vagina)
Jal ei tunne sympatiaa Sudanin hallitusta ja presidentti Omar al-Bashiria kohtaan. Myös luottamus Yhdistyneisiin kansakuntiin on vähissä: Jal muistaa yhä Etiopian pakolaisleirit, joista kapinallisarmeijat ja orjakauppiaat sieppasivat lapsia hyvää tarkoittavan maailmanjärjestön huomaamatta. Hän on kyllästynyt jokaista kansanmurhaa seuraaviin kauhistuneisiin vakuutteluihin, jotka unohdetaan muutamassa vuodessa.
”Toisen maailmansodan jälkeen, Ruandan kansanmurhan jälkeen, Bosnian verilöylyjen jälkeen, aina sama: mitään tällaista ei enää ikinä tapahdu! Ja nyt Sudanissa, Kongossa ja Ugandassa tapetaan, ja monessa muussa maassa. Miksi se lupaus ei ikinä pidä?”
Vielä ankarammin Jal suomii öljy- ja kaivosyhtiöitä, jotka ryöstävät Afrikan aarteet ja jättävät jälkeensä tyhjiin pumpattuja rujoja reikiä. Jos Jalin pyhimysmäinen äiti vielä eläisi, Warchildin vihaisimman kappaleen Vaginan sanoitukssaattaisivat saada hänen poskensa kuumottamaan.
Jal on perinyt räväkältä kasvattiäidiltään Emma McCunelta reippaan antiautoritaarisen asenteen. Hän ei luota poliitikkoihin – ”he vain istuvat perseillään” – ja vaikuttaa mieluummin järjestöjen kautta: Oxfamin köyhyyskampanjoissa, Amnestyn asekampanjoissa, lukemattomien pienten puljujen rauhantempauksissa ja hiv-keräyksissä. Johonkin on vedettävä raja: Bob Geldofin tuottamiin tapahtumiin Jal ei enää, turhauttavan Live 8 -kokemuksen jälkeen, aio suostua.
Tunne siitä, että oma henki on säästetty jotain erityistä tarkoitusta varten, tuntuu vaivaavan Jalia. Hän ei ole juuri ehtinyt lepäillä. On selvitettävä, mitä tarkoitusta varten sitä on tullut valituksi.
Jalin oma järjestö, Gua Africa, rakentaa parhaillaan koulua entisille lapsisotilaille. Se nousee Emma McCunen haudan kupeeseen Etelä-Sudanin Leeriin.
Emmanuel Jal on hämmästyttävän tyyni ja kohtelias puhuja. Vain kerran haastattelun aikana hän kuohahtaa: kun puheeksi tulevat Kiinan öljykaupat Darfurissa.
Kiina nimittäin ehti vikkelästi apajille, kun länsi painostettiin lopettamaan öljyostot veristä sotaa lietsovalta hallitukselta. Parin viime vuoden aikana kauppa maiden välillä on luistanut paremmin kuin koskaan: öljyä Kiinaan, tankkeja, miinoja ja hävittäjiä Sudaniin. ”Kiinalla ei ole tapana puuttua kauppakumppaneiden sisäpolitiikkaan”, presidentti Hu Jintao selitti pari vuotta sitten vieraillessaan pääkaupungissa Khartumissa.
”Ihmiset menevät Pekingiin juhlimaan olympialaisia samaan aikaan, kun Kiina sortaa omaa kansaansa ja tappaa sudanilaisia”, Jal sanoo. ”Sen sijaan, että ihmiset lähtisivät Kiinaan muuttamaan asioita, he korkeintaan boikotoivat kisoja, koska… seli seli seli seli. Se raivostuttaa. Kiinan kansa ei saa tietoa mistään! Hallitus voi kontrolloida väestöään tasan niin pitkään kun väestöllä ei ole tietoa. Ilman tietoa ei ole välineitä vallankumoukseen.”
Hetken ajan Emmanuel Jal kuulostaa aivan ottoäidiltään, joka sai aikanaan Sudanissa potkut avustusjärjestöstä käytettyään YK:n ostamaa kirjoituskonetta pamflettien kirjoittamiseen.
”Odotamme poliitikkojen korjaavan asiat / se ei tule onnistumaan / he istuvat perseillään / massojen loisina / jos Emma ei olisi pelastanut minua / olisin haamu Afrikan tasangoilta.” (Emma)
Emma McCunen kuoleman jälkeen tämän ystävät ottivat kasvattipojan vastuulleen. McCune oli kuollessaan 29-vuotias, vain vähän vanhempi kuin Jal nyt. Yksi kysymys jäi silloin vaille vastausta. Miksi vieras nainen valitsi juuri Emmanuel Jalin pelastettavakseen, miksei jotain muuta lukemattomista nälkäisistä katulapsista? Jalilla ei ole aavistustakaan.
”Muistan Emmasta sen, miten rakastava hän oli. Hänen ystäviensä mielestä minä olin ajantuhlausta ja olisin joutanut lastenkotiin tai luostariin. Emma aina sanoi, että tämä poika on minulle tärkeä ja ansaitsee vain parasta.”
Lapsisotilaan kasvattiäidin homma ei ollut helppoa. Murrosikäinen Emmanuel vastusti läheisyyttä ja joutui koulussa tappeluihin, koska ei halunnut noudattaa opettajien – siviilien – käskyjä. Kavereiden vanhemmat pelkäsivät tappajaksi koulutettua lasta. Kului vuosia, ennen kuin sotilaan identiteetti kului kokonaan pois.
Sotamuistot vainoavat Jalia yhä. Unissa helikopterit putoavat ja luoti osuu päähän. Jal kävi lähellä sekoamista kirjoittaessaan vielä julkaisematonta kirjaansa.
”Unia tulee, kun joudun muistelemaan paljon. Kirjaa kirjoittaessani kielsin koko asian. Ajattelin olevani kunnossa, en tarvinnut mielestäni mitään terapiaa. Enhän edes tehnyt mitään rankkaa, en keikkaillut, kunhan vain kirjoittelin.”
Sitten saapuivat joka-aamuiset nenäverenvuodot ja lopulta kauhujen yö, jonka aikana Jal tunsi kuolevansa kymmeniä kertoja. Vasta sen jälkeen kirjoittaminen alkoi sujua.
Jal tuntuu oppineen suojelemaan itseään. Joka haastattelussa ei tarvitse olla vereslihalla, jokaisen laulun ei tarvitse kertoa lapsena koetuista kauhuista. Vaikka tarinankertojan tehtävä onkin tärkeä – kenties se, jota varten oma henki on säästynyt näin pitkään, Jal pohtii – on silti yritettävä selvitä siitä täysjärkisenä.
”Tapasin nätin tytön / hän pääsi MySpace-kaverilistan kärkeen / nyt hän haluaa viedä minut kotiin / hei hidasta tahtia!” – Skirt Too Short
Sudan on läsnä useimmilla Warchild-levyn raidoista. Jal, aikuinen mies, jättäisi mieluummin lapsuudestaan puhumisen jo taakseen, mutta tarinalle riittää vielä kuulijoita.
”Olen ajatellut, että tämä levy esittelee minut maailmalle. Hiphopkulttuuriin kuuluu se, että kerrotaan omista juurista: ’Meitsi on Brooklynista!’ Minä teen sen vielä tällä levyllä. Seuraavalla levyllä ei sitten enää tarvitse.”
Välillä olisi saatava olla aivan tavallinen nuori mies, Jal huokaa. Sellainen, joka saa laulaa MySpacen näteistä tytöistä ja antaa kipeiden muistojen olla.
Kotinurkilla Etelä-Sudanissa puhelaulu oli Jalille tuttua. Meno ei loppujen lopuksi eronnut kovinkaan paljon rap-kulttuurista: nuoret miehet mittelivät voimiaan solvaamalla toisiaan leikkimielisesti.
Pieni Emmanuel oli aloitteleva musiikkipiraatti.
”Yksi isäni vaimoista kertoi, että lapsena varastin muiden tekstejä. Kuulin jonkun sanovan jotain ja nappasin sen. Sitten keksijää suututti: se lause kuului minulle! Mutta ei se niin toimi. Ei kukaan voi vaatia tekijänoikeuksia kieleen. Paitsi jos olisin ollut niin tyhmä, että olisin varastanut pitkiä pätkiä.”
Nyt kotiseudun kieli, nuer, tuntuu Jalista vieraalta. Perinteiset eteläsudanilaiset musiikkityylit ja kielet jäivät taakse seitsenvuotiaana. Niiden tilalle tuli Etiopian pakolaisleirien Baabel: Jal oppi liudan vieraita kieliä ja melkein unohti omansa. Englannista tuli Jalin vahvin kieli ja Public Enemy korvasi kotiseudun rytmit. Tyylien ja kielten sekoitus kuuluu Jalin musiikissa, mutta tällä levyllä kuitenkin edellisiä vähemmän.
”Olen ollut pakolainen koko ikäni. On vaikea laulaa omalla kielelläni – kun yritän, ihmiset kotipuolessa nauravat aksentilleni ja käskevät vaihtaa englantiin. Täällä vaaditaan päinvastaista.”
Levyarvostelijat patistavat Jalia kuulostamaan afrikkalaisemmalta, eksoottisemmalta. Se tuntuu vähän ärsyttävän laulajaa. Aivan kuin sotilaspoikaan ihastuneet kuuntelijat eivät haluaisi nähdä idolinsa kasvavan aikuiseksi.
Oli miten oli, tärkeintä ovat laulujen sanat, Jal lohduttautuu. Naurettiinhan Bob Marleyllekin alkuun.
Bob Marley soi myös SPLA:n lapsisotilaiden leireissä, ne taisteluun kehottavat laulut. Vasta myöhemmin Jal löysi Marleyn pehmeämmän sanoman.
”Mutta suurin musiikkikokemukseni oli, kun yhtenä päivänä leiriimme tuli arabimuusikko. Tanssimme itsemme melkein hengiltä. Meininki oli, että tapetaan vaan kaikki arabit, mutta ei tätä. Huomenna sotaan, mutta tänään juhlitaan. Siitä se muutos alkoi.”
”Olet jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa myymällä crackia / Nyt teit videopelin mustien miesten tappamisesta.” (50 Cent)
Tätä nykyä kaikkein kovimpiin levynmyyntilukuihin tuntuu yltävän sen sortin hiphop, jolla nuoret kundit todistelevat miehuuttaan: lauletaan pyssyistä ja huorista, liioitellaan omien kotikulmien kovuutta. Emmanuel Jalin ei tarvitse. Pyssyt on nähty.
Yksi Warchildin raidoista on avoin kirje newyorkilaisrappari 50 Centille. Jal muistuttaa, että gangsterielämää ihannoivat tähdet ruokkivat mustien nuorten joukkotuhoa Yhdysvaltain ja Britannian kaduilla. Lietsomalla mustien välistä väkivaltaa 50 Cent pelaa vallanpitäjien pussiin, Jal uskoo.
Ison miehen läksyttäminen hirvitti etukäteen, mutta Jal sanoo saaneensa vain positiivista palautetta raidasta. Skenen sisällä moni tuntee samoin. Tarvittiin vain ulkopuolinen puhuja, messiaaninen tulokas Jal, sanomaan suorat sanat.
”12–13-vuotiaat ampuvat toisiaan. 50 Cent on jossain ylhäällä, hän ei ole enää gangsteri vaan liikemies. Hän ei tiedä, mitä täällä alhaalla tapahtuu. Jonkun pitää kertoa hänelle. En kehdannut yrittää soittaa puhelimella, joten tein laulun.”
Jal on reilusti vanhanaikainen. Väkivaltaviihde, porno, aseet, koulutuksen väheksyminen, huumeet ja naisten huorittelu ottavat päähän. Samoin se, että nuorille – etenkin köyhille mustille nuorille – markkinoidaan ainoastaan väkivaltaa ja naisvihaa uhkuvaa musiikkia. Monet selväpäiset taiteilijat tuomitaan tuntemattomuuteen, koska hyvyys ei myy, Jal valittaa.
”Jostain syystä ihmiset ovat väsyneitä hyvyyteen. He haluavat jotain säpsähdyttävää. Jos joku löytäisi kannibaalirapparin, kaikki tahtoisivat ostaa hänen levyjään. Hei, se jätkähän syö ihmisiä!”
Mikä sitten on se vallankumous, jota valittu mies ajaa? Tuleeko se kulttuurin vai politiikan kautta?
Ne ovat yksi ja sama asia, Jal sanoo. Loppujen lopuksi kyse on vain rakkaudesta. Eikä mistään abstraktista universaalista lemmestä, vaan käytännön puuhista kahden toisistaan tykkäävän ihmisen välillä.
’”Kotipuolessa rauha heimojen välille syntyy vain avioliittojen kautta. Kun eri rotujen väliset avioliitot lisääntyvät, lisääntyy myös rauha, koska ihmiset luottavat läheisiinsä ja suojelevat heitä. Vain rakkaus synnyttää rauhaa.”
Jalin puheessa kuuluu taas kaikuja kasvattiäidin uskomuksista. Emma McCunen sanotaan pyrkineen rauhanrakentamiseen nimenomaan rakkauden keinoin. ”Hän halusi olla silta mustan ja valkoisen välillä”, McCunen elämänkerrassa vihjataan.
Emmanuel Jal itse haaveilee uudesta hippiliikkeestä: yhtenäisyyden tunteesta, joka pysäyttäisi kansojen ryöstötaistelun hupenevista luonnonvaroista.
”1960-luvun Yhdysvalloissa uskottiin vallankumoukseen. Yksi kansa, yksi rakkaus, ei rasismia – se on tuonut meidät tähän asti. Se, ja Martin Luther King. Nyt tarvitaan toinen samanlainen sukupolvi.”
________________
Jaetun Sudanin kaunis Emma
Emma McCune oli vain 23-vuotias saapuessaan sisällissotaa käyvään Sudaniin vapaaehtoisena opettajana. Työ vei hänet maan köyhän eteläosan kyläkouluihin. Siellä McCune tapasi SPLA-komentaja Riek Macharin. Macharin – joka on nykyään Etelä-Sudanin autonomisen alueen varapresidentti – kerrotaan kosineen ensitapaamisella.
Emmanuel Jalin kasvattiäiti McCune oli kolonialistiperheen vesa, Intiassa syntynyt ja maailman muuttumisen myötä vieraaseen Englantiin istutettu. Sudan taas oli brittikolonialismin jakama maa keskellä uskonnosta ja öljystä käytävää sisällissotaa.
Siirtomaaisäntä Britannia oli hallinnut Sudania kuin kahta erillistä maata. Maan pohjoisosan asukkaat eivät saaneet matkustaa etelään; etelän väki ei päässyt pohjoiseen. Etelässä harjoitettiin kristinuskoa ja luonnonuskontoja, pohjoisessa islamia. Uskonnolliset auktoriteetit jakolinjan molemmilla puolilla olivat enimmäkseen mielissään, sillä järjestely suojasi omaa porukkaa ulkopuolisilta vaikutteilta. Kolonialismin voittajien keskellä kasvanutta McCunea Sudanin jako suututti ja kiehtoi.
Kun Sudan itsenäistyi vuonna 1956, valta keskittyi muslimien pohjoiseen ja etelä nautti laajaa autonomiaa. Sitten kävi pahasti: etelästä löytyi öljyä. Se vei etelältä autonomian ja toi tilalle aseet.
Ystävien mukaan pitkänhuiskea McCune oli kaunis, uhkarohkea, impulsiivinen, vähän hullu. Brittikonservatiivien silmissä hän edusti kehitysmaita paapovan vasemmiston vastenmielisyyttä. Hyvän perheen suuruudenhullu tytär käänsi selkänsä kotimaalle, julisti olevansa sudanilainen ja hyppäsi sotapäällikön petiin.
Toimittajaystävä Deborah Scrogginsin kirjoittaman elämänkerran McCunesta maalaama kuva ei ole mairitteleva. Scroggins näkee ystävänsä narsistisena ja hemmoteltuna hupsuna, joka oli heikkona niililäisheimojen miehiin ja kuvitteli itsensä mielellään eksoottisen Sudanin kuningatarhahmoksi.
Etelä-Sudanin kapinallisille McCune oli ainakin hetken ajan korvaamaton neuvonantaja. Hän näki konfliktin ulkopuolisen silmin ja auttoi SPLA:ta välttämään pari varmaa PR-katastrofia. Kun kapinallisarmeijan johto selvitteli omia välejään verisesti, kahinasta puhuttiin ”Emman sotana”. Sotapäällikön karismaattisen brittivaimon uskottiin ohjailevan koko armeijaa kulissien takaa.
Kun auto-onnettomuus vaati McCunen hengen vuonna 1993, hän muuttui alaviitteeksi Sudanin konfliktin historiassa. Termi ”Emman sota” unohtui.
Silti McCune kiehtoo yhä. Scrogginsin kirjaa ollaan siirtämässä valkokankaalle. Päärooliin on alustavasti kiinnitetty Nicole Kidman.
Hanna Nikkanen
Deborah Scroggins: Emma’s War. Harper Perennial 2003. 389 s.
Hanna Nikkanen
