Toisaalta: Erityisesti miesvaltaisissa työpaikoissa kaikki naisleiman saanut toiminta on vaarallista.

Vietin juuri iltapäivän näpertelemällä ristipistokoristeisia lautasliinarenkaita. Sunnuntaina aloin virkata sängynpeittoa, joka valmistuu ehkä sitten kun olen eläkeiässä.

Perinteisten ”naisten töiden” yhteiskunnallinen merkitys on muuttunut melkoisesti. Itse neulotut villasukat eivät enää ole pakko vaan ylellisyys: sukkia saa nykyään kaupasta halvalla ja nopeasti, mutta vain todella varakkaalla tai todella köyhällä – työttömällä – on aikaa käyttää päiväkausia neulomiseen.

Globalisoitumisen myötä Kiinassa tuotettu t-paita on usein moninkertaisesti halvempi kuin itse tehty, vaikka oman työn hintaa ei edes laskisi mukaan.

Tein pikaisen gallupin tuttavien keskuudessa. Kukaan ei tuntunut keksivän yhtään käsitöihin liittyvää sanontaa, joka olisi yhä ahkerassa käytössä – ei ainakaan positiivista sellaista. Naisten puhdetöitä kuvataan pienuuden sanoilla: se on nyherrystä ja nysväystä, tuhertamista ja nypläämistä.

Toista se on miehillä, joiden toimiessa leka kumahtaa ja seinä jyrähtää nurin, vuori valloitetaan omin jaloin ja metalli pakotetaan taipumaan sepän kovettuneissa kourissa. Suomen kieli pursuaa agraarikulttuurista tulleita miehisiä pellonraivaajametaforia.

Naiset tekevät pieniä piperryksiä, miehet suuria urotöitä. Käsityö-sanaa voidaan käyttää korkeintaan herrojen keskinäisessä kiusoittelussa. Miesten käsityöthän tiedetään!

Käsitöissä on naisleima: niiden tekeminen on salaseuramaista, hieman noloa toimintaa. Työelämässä käsitöistä puhumiseen liittyy sama vaara kuin kahvin keittämiseen. Erityisesti miesvaltaisissa työpaikoissa kaikki naisleiman saanut toiminta on vaarallista. Tällaisen toiminnan tunnustava nainen julistaa olevansa ensisijaisesti Nainen, ei työntekijä ja vakavasti otettava kollega. Organisaatioita vuosia erityisesti it-alalla kolunneet naiset ymmärtävät poistua vessaan, kun etsitään kahvinkeittäjää kokoukselle. Ristipistomallit jokainen itsesuojeluvaistoa omaava vaihtaa vaivihkaa käytävällä supattaen.

Onko ompeluseuratoiminnan ikävä leima kuitenkin murtumassa nyt, kun catwalkit pullistelevat venyneitä jättivillatakkeja ja teinipojat virkkaavat pipoja koulubussissa. Tuleeko käsitöistä salonkikelpoista toimintaa, kun pojat ja miehet kiinnostuvat asiasta? Teinipoikien piti alkaa virkata vanuttuneen patalapun näköisiä pipojaan ennen kuin iltalehdet saattoivat kirjoittaa asiasta. (Mies)-suunnittelijat pukivat mallinsa neuleisiin, jotka ovat liian kuumia sisällä ja kylmiä ulkona, joten vihdoin muotilehdetkin uskaltavat julkisesti puhua neulomisesta.

Hitaus on käsitöiden olemus. Siksi ne eivät taivu bisnekseksi kovin helposti. Tekeminen on nautinto sinänsä, zeniläinen matka jossa päämäärään pääseminen on vain yksi osa nautintoa. Talonpoikaisemäntäkin on takuulla tuntenut samaa iloa ehtiessään vihdoin istahtaa hetkeksi kirjontatyönsä ääreen kiivaan leipätyön kuten kehräämisen jälkeen. Hitaasti askaroiva ihminen on huono kuluttaja: hän ei osta mitään eikä häntä voi tavoittaa edes mainoksilla.

Yksi syy viime aikojen ”käsityöbuumiin” on epäilemättä se, että käsitöiden tekemistä on vihdoin onnistuttu jonkin verran tuotteistamaan. Median on helpompi ymmärtää sesonkien ja uutuuksien kieltä kuin esitellä vuosia kestävää ryijyn tekemistä jotenkin kiinnostavassa valossa.

Käsityön taitajat ovat perinteisesti olleet huolissaan osaamisen rapautumisesta uuden sukupolven astuessa esiin. Keskiverto 15-vuotias suomalaistyttö ei luultavasti osaa ommella nappia.

Eri asia sitten on pitääkö tätä tosiseikkaa järkyttävänä vai normaalina seurauksena yhteiskunnan muuttumisesta – sama tyttöhän luultavasti tietää miten lentoliput tilataan netistä ja sopivatko pitkät saappaat paremmin kapeiden vai leveiden housujen kanssa. Pärjäämisen edellytykset ovat muuttuneet.

Käsityötaitojen rapautuminen voi kuitenkin koitua itse harrastuksen pelastukseksi. Kun joka tyttö ei tuosta vain osaa korjata miehensä repeytynyttä kravattia, alkavat sekä naiset että miehet ymmärtää, että kyse on taidosta, joka vaatii vuosia kestävää harjoittelua. Käsityöt eivät olekaan jotain, mikä on naisille synnynnäistä ja luontaista. Ne ovat harrastus, jota opetellaan ja jonka taitajat ansaitsevat kunnioitusta ja ihailua.

Käsitöiden kunnian palauttamiseksi ei ehkä tarvitakaan käsityönopettajien vaivaannuttavia tuunaa farkkusi -kampanjoita. Ehkä riittää vain se, että naiset itse kertovat harrastavansa käsitöiden tekemistä. Siis sen nyrkkeilyn ja matkustamisen lisäksi. Miehet voivat sitten hiljentyä miettimään nyplätyn pitsihuivin tekemiseen mennyttä tuntimäärää ja käsittämätöntä taituruutta.

Outi Tommila