Julian Assange ihailee Suomen kylmää valoa. Vuodot hyödyttävät hyvää hallintoa.
Kesällä 2006 Wikileaksin perustaja Julian Assange kirjoitti ystävälleen viestin otsikolla Läpinäkyvyys Suomen kylmässä valossa.
”Mitattavissa olevat asiat ovat tärkeä havaintojen luokka”, Assange kirjoitti viestissä, jonka hän julkaisi kotisivuillaan muun kirjeenvaihtonsa ohessa.
”Mittaamalla erilaisia asioita voimme muuttaa havaintojamme. Muuttamalla havaintoja voimme muuttaa reaktioita. Muuttamalla reaktioita voimme muuttaa yhteiskuntaa.”
Assangen esimerkki tästä on Suomen verojulkisuus. Mitattavissa olevat varmat, täsmälliset tiedot yhteiskunnasta – esimerkiksi vaurauden jakautumisesta – estävät valtaa keskittymästä poliittisille ja teknokraattisille eliiteille. Eivät ehkä kokonaan, mutta yhdenkin ylimääräisen hierarkia-askelman poistolla on suuri merkitys, Assange kirjoittaa.
”Yhteiskunta on kasvanut liian suureksi, jotta voisimme havainnoida sitä tarkasti”, Assange kirjoittaa.
”Jos haluamme nauttia pieneen yhteisöön liittyvistä sosiaalisista eduista, tarvitsemme tueksemme laskennallisia kainalosauvoja: kun A kusettaa B:tä, C:n, joka harkitsee yhteistyötä A:n kanssa, tulee tietää siitä.”
”Apropoo, Suomi.”
Therese Catanzaritin artikkeli Suomen verojulkisuudesta, jota Assange viestissään lainaa, myöntää verokalentereiden ikävän puolen: sensaatiojulkisuuden, mahdollisuuden naapurien kyttäämiseen.
Mutta niinhän se toimii. Läpinäkyvyydellä, kuten demokratiallakin, on kurjat puolensa.
Moni tärkeä asia hoituisi mutkattomammin, jos prosessien avoimuudesta tai demokraattisuudesta ei tarvitsisi kantaa huolta.
Paljastukset tuottavat toisinaan päänvaivaa sellaisillekin toimijoille, jotka eivät tee mitään väärää. Silloin pitää kuitenkin purra hammasta ja muistaa, miten paljon enemmän painaa toisen vaakakupin sisältö.
Ensimmäinen vaakakuppi: Alexander Stubbin ja Erkki Tuomiojan närkästys siitä, että Wikileaks-vuotojen myötä diplomaatit joutuvat ehkä jatkossa valitsemaan sanansa tarkemmin, sillä luottamuksellisiinkaan viestintäkanaviin ei voi täysin luottaa. Hillary Clintonin häpeä, kun hän joutuu soittelemaan maailman johtajille pahoitellakseen näistä esitettyjä epämairittelevia luonnehdintoja.
Toinen vaakakuppi: totuus tuhansista siviilikuolemista Afganistanissa ja Irakissa. Tieto Yhdysvaltain pyrkimyksistä vakoilla YK:n johtoa. Tulossa olevat paljastukset siitä, miten Venäjä, Kiina ja suuret pankit toimivat silloin, kun kukaan ei katso. Toivo siitä, että suurimmat roistot joutuvat jatkossa olemaan varpaillaan.
”Kukaan ei halua, että heidän omia asioitaan vuodetaan. Organisaation sisältä tulevat vuodot ovat tuskallisia”, Assange sanoo Forbesin Andy Greenbergin haastattelussa. ”Mutta millä tahansa alalla nuo vuodot hyödyttävät sekä alaa kokonaisuudessaan että aivan erityisesti sen hyviä toimijoita.”
Läpinäkyvyys, kuten demokratiakin, vaatii toimiakseen läpileikkaavuutta: tarkastelun tulee ulottua kaikkiin, ei vain jo ennalta pahantekijöiksi määriteltyihin tahoihin.
Assangen mainitsemille ”hyville toimijoille” ei tule antaa erivapauksia. Voinemme olettaa, että Suomi kuuluu kansainvälisessä diplomatiassa tähän joukkoon, jonka ei tarvitse pelätä Wikileaks-materiaalin sisältävän lamauttavan rankkoja salaisuuksia.
Silloin me hyödymme siitä, että likaisemmat pelurit pakotetaan siivoamaan omaa toimintaansa ja teknologia luotsaa kansainvälistä poliittista kulttuuria kohti murrosta, jonka myötä kiduttajat ja lahjusten ottajat eivät voi enää täysin luottaa suojaustensa pitävyyteen.
Vuodoista syntyy toki varmasti päänvaivaa Stubbille, Tuomiojalle ja monelle muulle suomalaispolitiikolle ja -diplomaatille.
Se on lopulta samanlaista harmia kuin skandaalilehtien vuotuinen tapa revitellä julkkisten verotiedoilla: pieni hinta läpinäkyvyyden todellisista hyödyistä.
Forbesin haastattelussa Julian Assange sanoo olevansa kiinnostuneempi ”korruption ekosysteemistä” kuin yksittäisistä suurista paljastuksista. Wikileaksia edeltäneessä maailmassa tietovuodot keskittyivät yhteen teemaan, kenties vain yhteen asiakirjaan.
Wikileaksin vuodot ovat laajempia. Se pyrkii vertikaalisiin paljastuksiin, joissa skandaalien lisäksi näytetään niiden taustalla olevan viestinnän koko kirjo. Assangea inspiroi energiayhtiö Enronin vuonna 2001 tapahtunut konkurssi ja siihen liittynyt valtava sähköpostijulkistus.
”Kun Enron kaatui, julkisuuteen tuli oikeusprosessien kautta tuhansia ja tuhansia sisäisiä sähköposteja, ja se loi ikkunan jonka kautta pääsi katselemaan koko yrityksen hallintoa. Sieltä näkyivät kaikki pienet päätökset, jotka tukivat räikeitä väärinkäytöksiä.”
Vastaavaan Wikileaks on pyrkinyt esimerkiksi julkistamalla 400?000 Irakin sotaan liittyvää asiakirjaa. Lokakuinen vuoto oli Yhdysvaltain sotilashistorian suurin, ja se sisälsi tietoa esimerkiksi armeijan tavasta jättää järjestelmällisesti tutkimatta väitteet Irakin poliisin toteuttamista kidutuksista, murhista ja raiskauksista.
”Iraq War Logs paljasti toki joukkosurmia joilla oli suuri uutisarvo, mutta arvokkainta on sodan koko kirjon näkeminen”, Assange sanoo.
Erikoisinta Wikileaks-kriitikkojen kasvavaan rivistöön liittyneiden poliitikkojen puheessa on heidän ilmeinen luottamuksensa siihen, että vuotojen tuomitseminen tai kieltäminen, palvelunestohyökkäykset tai Wikileaksille kasvot antaneen Assangen salamurhaaminen ratkaisisi ongelman.
Teknologia on kuitenkin kehittynyt siihen pisteeseen, jossa vuotoja ei voi estää, vaan niihin on sopeuduttava. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joilla on pääsy salaisiin asiakirjoihin, jotka syystä tai toisesta kiinnostavat ulkopuolisia.
Motiiveja vuotamiseen on lukemattomia, julkaiseminen on helppoa ja tallennuskapasiteetti halpaa.
Vaikka joku olisi ampunut Alexander Graham Bellin ja Thomas Alva Edisonin 1870-luvun alussa, emme eläisi nyt maailmassa ilman puhelinta ja sähkövaloa – korkeintaan patentit olisivat päätyneet eri valmistajien käsiin ja keksintöjen tuottama vauraus olisi ohjautunut eri taskuihin.
Meitä on lykästänyt, kun vääjäämättömän kehityksen kärkeen on noussut näin epätodennäköisen oloinen idealistien ja matemaatikkojen ryhmä.
Jos Julian Assange ei olisi keksinyt Wikileaksia, sen olisi keksinyt joku muu: jonkin valtion asevoimat, jokin teollisuusyritys, joku Mark Zuckerbergin kaltainen yrittäjähenkinen nulikka.
Demokratian kannalta nykymallinen Wikileaks on miljoona kertaa edellä mainittuja parempi vaihtoehto. Se vaikuttaa paljastuksissaan ainakin toistaiseksi kiitettävän lahjomattomalta ja tasapuoliselta.
Kesällä 2006 Assange poimi Suomen verojulkisuuden edustamaan läpinäkyvyyden ryhdikästä etulinjaa, jossa tulkintavaltaa on uskallettu delegoida lähemmäs kansaa jakamalla sellaistakin tietoa, joka synnyttää ikäviä, mutta siedettäviä, lieveilmiöitä.
Lieveilmiöiden hyväksyminen on jaloa, sillä tiedon saatavuus auttaa kansalaisia käsittelemään nyky-yhteiskunnan lähes lannistavaa monimutkaisuutta ja tekemään valistuneita yksilöllisiä arvopäätöksiä yhteiskunnan kehityksen suunnasta.
Silloin kansa toimii joukkoälynä, joka määrittelee kollektiivisesti yhä uudestaan, mikä on ”hyvää”.
”Tällaiseen ’ajatteluun’ kykenevä yhteiskunta pystyy ohjaamaan hyvää ihmisille, jotka tekevät hyvää, ja pois heiltä, jotka tuottavat tuskaa.”
Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi Yhdysvaltain ja Venäjän poliitikot ja viranomaiset rynnivät kilpaa tuomitsemaan, kieltämään tai estämään Wikileaksin toiminnan. Jos Assange toteuttaa haaveilemansa murroksen, heillä on paljon hävittävää.
Mutta Stubbia ja Tuomiojaa en ymmärrä. Miksi Suomi kiiruhtaisi suurvaltojen rinnalle paisuttelemaan vuotojen vaarallisuutta?
Jos edes osa Assangen Suomesta lausumista kauniista sanoista on totta, millaisen uhkan Wikileaks meidän poliittiselle kulttuurillemme muodostaa?
Lue myös artikkelit Me olemme Wikileaks, Seksirikollinen?, Lue Voiman suosikkipaljastukset! & Anonymous vs. maailma.
Hanna Nikkanen
