DDR – Väärin yhdistetty

Lukuaika: 7 minuuttia

DDR – Väärin yhdistetty

DDR halusi muuttua omin ehdoin, mutta idän seniili puoluejohto & lännen ahneet kapitalistit tuhosivat mahdollisuuden. Dittmar Bodenstab näki DDR:n alasajon hullut päivät.

Vuonna 1962 silloisen Itä-Saksan Thueringissä syntynyt Dittmar Bodenstab asuisi kenties vieläkin Saksassa, jos DDR:n uudistusprosessi ja Saksojen yhdistyminen olisi mennyt toisin.

Mutta koska hommat menivät kuten menivät, miehen kotimaa on Suomi ja kotikaupunki Tampere, jossa hän asuu suomalaisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.

”Aivan DDR:n viime vaiheissa viiden virallisen, valtiovallan kontrollissa olevan puolueen rinnalle perustettiin aitoja oppositiopuolueita. Mutta me, jotka halusimme uudistaa DDR:n sisältä päin, jäimme tappiolle”, Bodenstab sanoo.

”Itäisen Saksan valtaansa tarrannut johto pelasi tahtomattaan samaan pussiin läntisen Saksan oikeiston ja liike-elämän kanssa. Kun raja avautui, sai lännen vaikeuksissa ollut talous kertaheitolla 17 miljoonaa uutta kuluttajaa. Siihen loppui muutos ja alkoi DDR:n kaikinpuolinen alasajo.”

Näin sanoo siihenastisen elämänsä DDR:lle ja sen paremmalle tulevaisuudelle antanut pioneeri- ja nuorisoliiton kasvatti Dittmar Bodenstab.

Mutta mitä tapahtui Dittmarin elämässä ennen vuotta 1990? Perheen ainoana lapsena hän eli turvattua ja rauhallista elämää vain puolen kilometrin etäisyydellä idän ja lännen rajasta. Isä oli metallitehtaassa hitsaajana, äiti oli kyläkoulun opettaja.

”Asuimme viisi kilometriä leveän erikoisvyöhykkeen sisällä, jonne ulkopuoliset saivat tulla vain erikoisluvalla. Lännen puolella asui muutamia sukulaisia, mutta lähipiirissä oli paljon länteen loikanneita, esimerkiksi äitini ylioppilasluokasta puolet.”

Rajan yli liikkuminen oli ollut mutkatonta vuoteen 1961 saakka, jolloin Berliinin muurin rakentaminen kiristi tilannetta koko raja-alueella. Sekä isä että äiti olivat syntyneet nykyisen Puolan alueella. Monien muiden tavoin heidät pakotettiin muuttamaan sodan jälkeen Saksaan uusien rajojen sisään.

”Isän isä oli maanviljelijä ja äidin isä maalaislääkäri. Äidin isä oli kommunisti natsivallan aikaan, mutta ei enää DDR:n aikaan. Kertonee jotain siitä, että DDR:n poliittisessa johdossa oli jotain vialla jo alun perin.”

Bodenstab muistuttaa eräistä täkäläisessä keskustelussa usein unohdetuista faktoista. Monet itäisen Saksan teot olivat vastauksia lännen aiemmin suorittamiin toimiin.

”Saksan liittotasavalta perustettiin ensin läntisten voittajavaltojen miehitysvyöhykkeelle, joten Saksan demokraattisen tasavallan perustaminen oli ensimmäinen näistä vastatoimista. Oman rahan perustaminen oli taloudellinen välttämättömyys, sillä kolmannen valtakunnan Saksan markka oli käynyt lännessä arvottomaksi.”

Dittmar Bodenstab toteaa, että kahden Saksan olemassaolo oli luonnollinen asia, johon hän oli syntynyt ja kasvanut.

Peruskoulua käytiin kymmenen vuotta, ja luokat 9–12 vastasivat Suomen lukiota. Suomen kehuttuun peruskouluun haettiin mallia DDR:n koululaitoksesta. Terveyspalvelut olivat hyvin samantyyppiset, myös hammashoito kuului valtion sairausvakuutuksen piirin.

”Kerran kymmenvuotiaana hyvin herkässä iässä minulle tuli halu muuttaa pois DDR:stä, mutta se meni nopeasti ohi. En halunnut muuttaa länteen, sillä olin mallioppilas, poliittisesti aktiivinen pioneeri ja myöhemmin nuorisoliitto FDJ:n jäsen. Lauloin kuorossa ja olin työväenteatterin aktiivijäsen. Isä liittyi puolueen jäseneksi saadakseen meille nopeammin paremman asunnon.

”Lännen tavarapaljous tietenkin houkutti, mutta 14-vuotiaana tajusin, että kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Vaikka meidän Kuubasta tuodut mehuappelsiinimme olivat tiukkakuorisia, en sortunut kulutusyhteiskunnan herkkuihin.”

Taannoisen DDR:n alueella aikoinaan Eisenachissa ja Wittenbergissä vaikuttaneen Martin Lutherin oppien mukainen kirkko on aina ollut vahva itäisessä Saksassa. Se veti myös nuorta Dittmaria, joka meni mukaan seurakuntanuoriin.

”Evankelinen kirkko oli DDR:ssä yhteiskunnallisen opposition koti ja turvapaikka. Siis toisin kuin katolinen kirkko, jolle oli tärkeää olla mielin kielin vallanpitäjien kanssa. Joskus 16–17-vuotiaana tutustuin seurakunnan toiminnassa uudenlaisiin ihmisiin. Heidän kauttaan tajusin, että on olemassa muunkinlaista elämää, vaihtoehtoja viralliselle yhteiskunnalle.”

Kirkon nuorisotoiminnan kautta Dittmar päätyi opiskelemaan Rostockiin. Mutta samalla tapahtui sekä koko Saksaa että Eurooppaa koskeneita mullistuksia.

”Naton päätös sijoittaa risteilyohjuksia Länsi-Saksaan oli kaikkia koskettava asia, joka synnytti ennennäkemättömän rauhanliikkeen. Se yhdisti yli rajojen, mutta DDR:ssä se loi rinnakkaisliikkeen viralliselle rauhan- ja ympäristöliikkeelle.”

mainos

Dittmar ja kumppanit tutustuivat monenkirjaviin liikkeisiin ja ihmisiin, mukaan lukien seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia ajavat liikkeet. Nekin toimivat usein evankelisen kirkon suojissa.

”Vaikka sain nähdä ja kokea paljon uutta entiseen elämänpiiriini verrattuna ja kriittisyyteni DDR:n järjestelmää kohtaan kasvoi, muutto länteen ei ollut minulle edelleenkään vaihtoehto.”

Peruskoulun jälkeen vuorossa oli kolmevuotinen asepalvelus. Sen vaihtoehtona olisi ollut aseeton palvelus ”lapioprikaatissa”.

”Valitsin tunnollisesti asepalveluksen. Luulen, että viisi vuotta myöhemmin olisin valinnut toisin.”

”Tähän liittyen aloitin Potsdamissa ulkopolitiikan opinnot, mutta törmäsin puolessa vuodessa aatteen rajoihin. Kokemus vahvisti aiempaa käsitystäni, että puolue on remontin tarpeessa. En nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lopettaa opinnot. Niin läksin kolmivuorotyöhön tehtaaseen Arnstadtiin.”

Dittmarin lähtöön suhtauduttiin ihan ystävällisesti, hänelle tarjottiin uutta uraa insinöörinä tai opettajana. Yhteiskunnallisten alojen opiskelu ei enää käynyt keskeytyksen jälkeen, mutta opettajan ura oli mahdollinen myös poliittisesti luovuttaneelle.

”Aloitin laivanrakennusinsinöörin opinnot Rostockissa, mutta en valmistunut. Asiaan vaikutti se, että olin kieltäytynyt reservinupseerin urasta, koska en pystynyt siihen poliittisesti. Sitten olin työttömänä ja erilaisissa töissä, esimerkiksi talonmiehenä Itämeren rannalla sijaitsevassa taiteilijayhteisössä.”

Kun äiti sai kolmannen aivohalvauksen, ryhtyi Dittmar hänen omaishoitajakseen, aluksi ympärivuorokautisesti. Se lienee ennakoinut hänen nykyistä ammattiaan vammaisavustajana.

”Vuonna 1988 hain Rostockin yliopiston satahenkiseen evankelisluterilaiseen teologiseen tiedekuntaan. Myöhemmin siellä opiskellessani vierailin Helsingissä, jossa vastaavassa tiedekunnassa oli tuhat opiskelijaa, kymmenkertaisesti Rostockin yliopistoon verrattuna. Se oli aika hämmentävä kokemus.”

Vuonna 1989 pidettiin kuntavaalit, jotka merkitsivät DDR:n järjestelmän lopun alkua. Kirkon suojissa kehittyi todellinen oppositioliike, joka mursi viiden puolueen blokin vallan.

Bodenstab kertoo, että kuka tahansa sai ilmoittautua ääntenlaskennan tarkastajaksi. Poliittisen vitsin mukaan laskennan tarkoitus oli osoittaa, ettei äänten määrä ylitä sataa prosenttia.

”Vaalien virallinen tulos osoittautui farssiksi. Samalla se osoitti, että valtiojohdolla ei ollut yhteyttä siihen, mitä maassa todella tapahtui.”

Vaalit pidettiin toukokuussa. Kesällä alkoivat Tšekin ja Puolan Länsi-Saksan suurlähetystöjen miehitykset ihmisten hakeutuessa niihin turvaan. Maassa oli todella lopun ajan tunnelmat.

”Monet lähtivät, mutta toiset yrittivät muutosta maan sisällä. Itse kuuluin edelleen maan sisällä muutosta haluaviin.”

Maasta lähti 30 000 kansalaista kuukaudessa. Vielä tässä tilanteessa DDR:n 40-vuotisjuhilla puoluejohtaja Eric Honecker vakuutti, että ”me olemme ikuisia”, vaikka kansa huusi maassa vieraillutta Neuvostoliiton johtajaa Mihail Gorbatshovia apuun.

”Silloin perustettiin DDR:n uusi sosialidemokraattinen puolue. Opposition kanta oli, että emme halua pois mutta emme halua elää valheessa. Oppositiota yhdistäneitä tavoitteita olivat aito liittovaltio, rauhansopimus, ydinaseettomuus ja liittoutumattomuus. Alkoivat suuret mielenosoitukset ja vastamielenosoitukset, joissa ihmisiä pidätettiin ja poliisi pahoinpiteli heitä laajasti.”

Bodenstab kertoo, että evankelis-luterilainen kirkko oli edelleen vahvasti mukana kansalaisten tukena, se tuki poliittisesti ja oikeudellisesti sekä järjesti hartaustilaisuuksia vainottujen puolesta.

”Toistimme iskulausetta ’me olemme kansa’. Myöhemmin syksyllä Egon Krenz tuli lopulta Honeckerin tilalle puoluejohtajaksi, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtoa eikä uskottavuutta.”

Kun poliittinen tilanne oli tämä, oli Länsi-Saksan oikeiston ja liike-elämän helppo käyttää sitä hyväkseen, poimia ylikypsä hedelmä. Lännen johtava oikeistopuolue CDU/CSU tuotti massiivista propagandaa, jonka päätunnus oli ovelasti muunneltu versio: ”me olemme yksi kansa”.

Marraskuussa 1989 pidettiin kirkollisten ja kulttuuripiirien koolle kutsuma mielenosoitus, jossa oli jopa miljoona osanottajaa. Viranomaisia oli kutsuttu mukaan, mutta he eivät saaneet puheenvuoroa.

mainos

”Kantamme oli, että Krenz ei kelpaa, vaan nyt siivotaan tämä sotku. Marraskuun yhdeksäntenä lehdistökonferenssissa politbyroon jäsen vastasi toimittajan kysymykseen, että ’kaikilla DDR:n kansalaisilla on oikeus matkustaa vapaasti’.”

Ne sanat olivat DDR:n hautajaiset. Samana iltana kymmenettuhannet ihmiset saapuivat raja-asemille, ensimmäisenä pääsi eräs magdeburgilainen rouva Wartburgillaan Länsi-Saksaan.

Sinä iltana oli voimassa käytäntö, että länteen mennyt ei pääse takaisin: tuli leima henkilöpaperiin. Pois pyrkivien valtava määrä muutti käytännön, joten rajavartijat antoivat periksi. ”Pyöreän pöydän hallitus”, jossa oli johtavan puolueen luotetut miehet sekä kirkon ja opposition edustajat, otti vallan omiin käsiinsä.

”Ihmisten mukana meni koko itäisen Saksan järjestelmä. DDR:n alasajon skenaario tehtiin lännessä ja toteutettiin pikavauhtia. Lopetettiin DDR:n oma raha, jonka arvo oli puolet lännen markasta.”

Mutta kun palkat, vuokrat ja muut kulut olivat yksi yhteen, se merkitsi täydellistä taloudellista antautumista lännelle. Liki koko DDR:n teollisuus ajettiin alas, tehtaita myytiin pilkkahinnalla, ja julkiset tilat menivät samalla. Virtuaalivelat muuttuivat D-markan tasolle, alkoi yleinen ja yksityinen talouden hullunmylly.

Ennen heinäkuun 1990 rahauudistusta idästä länteen menevät saivat 100 D-markkaa käteen. Ne menivät usein suoraan kulutukseen lännen kaupoissa. Jotkut tosin nostivat tuon summan sellaiseksi määräksi itämarkkoja, että sillä saattoi idässä elää kymmenen kuukautta.

”Minä läksin raha- ja rajamuutosten jälkeen Hollantiin katsomaan van Gogh -näyttelyä. Olin tavannut nykyisen vaimoni Pian kaksi vuotta aikaisemmin Saksassa kansainvälisellä leirillä. Soitin hänelle, kysyin oletko kotona ja saanko tulla käymään. Niin läksin liftillä kohti Suomea.”

Dittmar jatkoi vielä opintojaan Saksassa, Pia valmistui, he menivät naimisiin 1995 ja esikoinen Rosa syntyi seuraavana vuonna Rostockissa, jossa perhe asui viisi vuotta.

”Vuonna 2000 keskeytin opiskelut, sillä opintolainani loppui ja suntiokeikka yliopistossa myös. Työtä ei ollut ihmisille ilman todistusta, ja me muutimme Suomeen vuonna 2001. Pääsin vammaisavustajaksi SPR:lle ja toimin myös henkilökohtaisena avustajana. Sitten sain oppisopimuspaikan Invalidiliiton palvelutalosta Hervannassa ja valmistuin lähihoitajaksi viime vuoden huhtikuussa.”

Kun Dittmar Bodenstab nyt 48-vuotiaana miettii tähänastista elämäänsä maailmanpolitiikan mullistuksissa, pinnalle nousevat menetettyjen mahdollisuuksien ja tärvättyjen unelmien muistot. Idän seniilit kommunistit ja lännen ahneet kapitalistit estivät sekä itäisen Saksan todellisen uudistumisen että Saksojen aidon yhdistymisen.

Hän ei ”ostalgisoi” DDR:n yhteiskuntaa, olihan hän yksi muutosta halunneista kapinallisista. Mutta hänellä on paljon hyviä, jopa helliä muistoja.

”Missä on meidän hyvä sinappi, on monen entisen itäsaksalaisen toteamus yhdistyneen Saksan kauppojen hyllyjä kolutessa. Joitakin tehtaita ja tuotemerkkejä jäi, mutta kyllä yhdistyminen tapahtui hyvin raa´asti lännen ehdoilla. Puheet Trabantin tuotannon uudelleen aloittamisesta sähköautona ovat katteettomia, sillä hankkeen puuhaajilla ei ole edes oikeutta Trabantin nimeen. Sinällään se on ihan hyvä idea.”

Saksan yhdistymisen alkuvuosina meno oli kuin Jeltsinin ajan Venäjällä, jolloin uusrikkaiden luokka luotiin työttömiksi ja köyhiksi jätettyjen kustannuksella. Helmut Kohlin lupaamat ”kultaiset maisemat” ovat lakkautettujen tehtaiden ja tyhjentyneiden kylien kulisseissa. Saksan sisäinen muutto on edelleen 30 000 kansalaisen luokkaa kuukaudessa.

”Kun läntinen firma osti itäisen tehtaan markalla, se sai velat anteeksi, myi koneet ja irtisanoi työntekijät. Sitten se palkkasi samat työntekijät ilman eläke- ja muita etuja. Eli sitä se luvattu autuus oli. Tähän sääntöön oli muutamia poikkeuksia, kuten Opelin tehtaat ja joku tietotekniikkatehdas, joissa noudatettiin oikeutta ja kohtuutta.”

Bodenstab ymmärtää myös katteetonta ”ostalgiaa”, kritiikitöntä kaipuuta menneeseen, silloin kun kaikki viedään alta ja ympäriltä.

”Eivät ihmiset oikein jaksaneet kapinoidakaan, koska se nähtiin etukäteen turhaksi. Vain Nukkumatin puolesta noustiin barrikadeille ainakin Mecklenburgissa. Se protesti toimi, sillä Nukkumatin lopetuspäätös peruttiin. DDR:n ajan suosittu kuohuviini Rotkäppchen on nyt markkinajohtaja Saksassa.”

Kuluttajat kaipaavat itäisen Saksan sämpylöitä, sillä lännen sämpylät ovat päältä kauniita mutta kovia ja sisältä aivan pumpulia. Bodenstabin mukaan eräät pienleipomot ovat asiakkaiden pyynnöstä alkaneet tehdä taas sämpylöitä idän reseptillä.

Dittmar Bodenstab on perheineen kotiutunut Suomeen ja Tampereelle, Saksaan ei ole halua palata asumaan. Vanhemmat asuvat yhä siellä, ja ystäviä asuu Rostockissa.

”Ainakin tällä hetkellä muutto takaisin Saksaan on vieras ajatus. Voisin harkita, jos DDR:n muutos ja Saksojen yhdistymisen olisivat menneet toisin. Mutta ne menivät kuten menivät, toisin kuin me muutosta haluavat DDR:n kansalaiset halusimme”, Dittmar Bodenstab sanoo haikein mielin.

Hannu Oittinen

mainos

Liittokansleri Helmut Kohl ei halunnut enää juhlittavan DDR:n 41. vuosipäivää 7. lokakuuta, joten hän määräsi Saksojen yhdistymisen päiväksi 3. lokakuuta.

_______________

Muurin palasia

Maahan mahtui vain yksi totuus. Maxim Leo etsi sukunsa & oman totuutensa.

Kirjailija Maxim Leolla ja minulla on pari yhtäläisyyttä. Olemme syntyneet vuonna 1970, saksalaisia ja isiä. Vuosikymmeniä sukumme sijaitsivat tarkoin vartioidun ideologisen rajan eri puolilla. Eniten meitä yhdistää halu ymmärtää itseään suvun tarinoiden kautta.

Maxim Leon tutkimukset ulottuvat neljän sukupolven ajalle. Ne muodostuvat haastatteluista ja lapsuusmuistoista ”fasismin vastaisen suojamuurin” itäpuolella.

Leon paletti on saksalaisittain huikea. Hän on äidin puolelta juutalaista sukua. Äidin isoisä perheineen joutuu pakenemaan Joseph Goebbelsin henkilökohtaista kostonhalua Ranskaan. Gerhard-pojasta tulee vastarintaliikkeen sankaritaistelija, joka kolmannen valtakunnan hävittyä päätyy rakentamaan työläisten ja talonpoikien tasavaltaa.

Isän puolen suvusta löytyy isoisä Werner, joka tekee totaalisen täyskäännöksen kansallissosialistista itäsaksalaiseksi puolueaktiiviksi. Wernerin Wolf-pojasta, kirjoittajan isästä, tulee taiteilija ja suorapuheinen boheemi, joka yrittää repiä näiden kahden suvun sankarimyyttejä alas jalustoiltaan.

Maxim Leo ymmärtää jo varhain, että on olemassa kaksi totuutta, se virallinen ja se toinen. Myös vanhemmat antavat omansa. Hänen isänsä Wolfin mukaan DDR on sosialismin pettäneiden puoluepukareiden diktatuuri ja vankilavaltio.

Toimittajaäiti Anne sanoo, että ongelmat ovat ehkä isoja, mutta ne ovat ratkaistavissa. Valtaapitävien vainoharhainen epäluuloisuus omaa kansaa kohtaan, Stasin yritykset värvätä perhettä ja yhä enemmän horrosta muistuttava sosialistinen realismi herättävät Annenkin lopulta.

Hän kirjoittaa vuotta ennen muurin murtumista kulttuurilehti Sonntagissa antifasistisista taistelijoista, jotka eivät ehtineet kunnolla hengähtää sodan jälkeen, kun jo joutuivat tarttumaan vallan kahvaan.

Kuinka he pystyivät hautaamaan katkeruutensa, kun he palasivat vuonna 1945 leireiltä ja ottivat vastuun kansasta? Hänen halunsa pitää kiinni puoluepampuksi kohonneen sankaritaistelijaisän myytistä antaa lopulta periksi.

Muuri murtuu vuonna 1989 omaan mahdottomuuteensa. Historiaan kirjataan surullinen episodi, kun vavisuttava jaetun kansan yhdistyminen ja humalluttava vapauden tunne muuttuu hiljalleen jälleen toiseksi todellisuudeksi.

Idästä puhutaan kuin kolera-alueesta, itäsaksalaiset ovat diktatuurin turmelemia, heikkoluontoisia ja huonosti koulutettuja. Länsi-Saksa näkee idässä vain mahdollisuuden valtaviin voittoihin.

Itselleni kuvaavan metaforan DDR-ajasta kuulin isältäni. Työskennellessään Kotkassa ja Haminassa Länsi-Saksan kirkon palkkaamana merimiesten sosiaalityöntekijänä hän vieraili säännöllisesti itäsaksalaisilla laivoilla. Vastaanotto oli aina nuiva.

Yhdentymisen jälkeen isäni tapasi uudelleen itäsaksalaisen kapteenin, joka kertoi katkerana, kuinka kapteenin pestiin kuului olla myös osa Stasin valvovaa silmää.

Hänet pakotettiin tuottamaan hyllymetreittäin pikkutarkkoja raportteja, jotka sisälsivät tyhjänpäiväisyyksiä laivalta ja satamista sekä tietoja laivan miehistöstä intiimeine yksityiskohtineen.

Laivaa kapteeni ei ehtinyt urkintatoimeltaan ohjata, sen teki muu miehistö.

Klaus Welp

Kirjoittaja on Voiman AD.

mainos

Maxim Leo: Talviuni Berliinissä. Ajatus Kirjat 2010.

_______________

Hannu Oittinen

  • 5.10.2010