Cambaynlahden Atlantis

Lukuaika: 5 minuuttia

Cambaynlahden Atlantis

Tarunhohtoista Atlantista on etsitty ehkä ihan väärältä suunnalta.

Intialaiset merentutkijat ilmoittivat keväällä 2001 löytäneensä laajoja vedenalaisia raunioita Intian länsirannikolta, Cambaynlahden pohjalta. Kyse oli ilmeisesti kahdesta lähellä toisiaan sijaitsevasta, hyvin vanhasta kaupungista. Ne sijaitsivat 20–40 kilometrin päässä rannikolta, osittain jopa 40 metrin syvyydessä, muinaisten joenuomien varrella.

Monet tunnetut arkeologit ovat tyrmänneet intialaisten löydöt suoralta kädeltä, sillä ne sopivat huonosti yhteen monien yleisesti hyväksyttyjen käsitysten kanssa.

Uusien tutkimuksien perusteella vaikuttaa kuitenkin entistä vahvemmin siltä, että Cambaynlahden pohjalla voi olla jotakin todella merkittävää. Intialaisten löytämät merenalaiset rauniot voisivat jopa olla vastaus ihmisten mieliä pitkään kiehtoneeseen Atlantiksen arvoitukseen.

Intian kansallisen meriteknologian tutkimuslaitoksen Niotin (National Institute of Ocean Technology) tutkimusalus kuvasi keväällä 2001 Cambaynlahden pohjaa yksinkertaisella kaikuluotaimella (side scan sonar).

Niotin käyttämä kaikuluotain oli hiukan torpedoa muistuttava laite, jota uitetaan tutkimusaluksen vierellä. Se lähettää ääniaaltoja, jotka heijastuvat takaisin merenpohjasta. Mitä kovempaan pintaan ääniaallot törmäävät, sitä isompi osa niiden energiasta heijastuu takaisin. Pehmeät pinnat sen sijaan imaisevat aaltojen energian itseensä.

Kun kaikuluotaimen tietokone rakentaa kuvan takaisin heijastuvista ääniaalloista, kovat pinnat, kuten kivet tai kalliot, piirtyvät esiin mustina läiskinä ja pehmeät pinnat, kuten muta tai hiekka, näkyvät valkoisina alueina.

Kun Niotin tutkijat kuvasivat meren pohjalla olevan muinaisen joenuoman rantoja, kuvissa erottui vähän yli yhdeksän kilometrin matkalla vaaleampien alueiden keskellä myös terävärajaisia, mustia neliöitä ja suorakulmioita. Niitä oli paikoin yhtenäisinä tai melkein yhtenäisinä ruudukkoina, paikoin vain yksittäin, siellä täällä.

Hiukan myöhemmin samanlaisia ja lähes yhtä laajoja muodostumia löytyi myös toisen Cambaynlahden pohjalla olevan muinaisen joenuoman luota.

Suorat viivat ovat luonnossa harvinaisia. Merenpohjan hiekkadyynien joukossa ei olisi pitänyt olla sellaisia. Mustat nelikulmiot näyttivät Niotin tutkijoiden mielestä aivan rakennusten perustuksilta. Kivestä tai poltetuista tiilistä tehty rakennuksen pohja heijastaisi ääniaaltoja tehokkaammin kuin meren pohjalle kertynyt muta tai hieno hiekka.

Niotin tutkijoiden mielestä rauniot muistuttivat Harappan, Mohenjodaron sekä muiden Indus-joen sivilisaation maalle jättämien kaupunkien jäänteitä. Niot ja Intian kulttuuri- ja tiedeministeri julkaisivat lehdistötiedotteen, jossa he totesivat että rauniot saattaisivat lopulta osoittautua jopa 6 000 vuotta vanhoiksi.

Tässä vaiheessa kansainvälisen yhteisön reaktiot olivat vielä suhteellisen suopeita, sillä löydössä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi pakottanut ketään vakavaan historian uudelleenkirjoittamiseen. Vanhimman tunnetun Indus-kulttuurin asutuskeskuksen, Bolansolan suulla Pakistanissa sijaitsevan Mehrgarhin, vanhimmat kerrokset oli sentään arvioitu noin yhdeksän tuhannen vuoden ikäisiksi.

Mutta kun Niotin tutkijat alkoivat nostaa ruoppauskauhalla Cambaynlahden pohjalta erilaisia ihmisen jälkeensä jättämiä esineitä ja ajoittaa niitä, ääni kellossa muuttui nopeasti.

Radiohiilimittauksien mukaan jo merenpohjan sedimenttien ylimmistä kerroksista nostetut esineet olivat noin 9 500 vuoden ikäisiä. Tällaisten ajoitusten julkistaminen oli kuolettava loukkaus monia arvonsa tuntevia arkeologeja kohtaan. Kaikkihan näet tiesivät, että maailman vanhimmat suuremmat kaupungit oli rakennettu korkeintaan kuusi tuhatta vuotta sitten.

Vielä syvemmältä Cambaynlahden pohjan maakerrostumista tuli ylös sekä poltetusta että aurinkokuivatusta savesta tehtyjen ruukkujen sirpaleita. Intialaiset lähettivät niitä Oxfordin ja Hannoverin yliopistoihin sekä useisiin intialaisiin tutkimuslaitoksiin iän määritystä varten.

Oxfordin yliopisto arvioi vanhimmat poltetusta savesta valmistetut ruukunsirpaleet 16 800 vuoden ikäisiksi, joskin mittauksen virhemarginaali oli noin 2 600 vuotta kumpaankin suuntaan. Joka tapauksessa kyseessä ovat kiistatta maailman toistaiseksi vanhimmat poltettujen saviruukkujen palat. Aiempaa ennätystä olivat pitäneet hallussaan Japanin Odai Yamamotosta löydetyt, 13 800 vuoden ikäisiksi määritetyt ruukunsirpaleet.

Cambaynlahden pohja on siis jo edellisen jääkauden lopulla ollut pitkään ihmisten asuttamaa seutua. Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, miten iso osa taloista on ollut asuttuja yhtä aikaa: on mahdollista, että vaikutelma muinaisista suurkaupungeista on vain asutuksen pitkäaikaisuuden synnyttämä illuusio. Mutta jos Cambaynlahdella on ollut myös laajaa kaupunkimaista asutusta jo kymmenen tuhatta vuotta sitten, miksi yhtä vanhoista kaupungeista ei ole koskaan löydetty merkkejä mistään muualta?

Cambaynlahden sivilisaatio oli kivikautinen kulttuuri, muutamaa tuhatta vuotta vanhemmista kerrostumista ei löydy metallisia esineitä. On hyvin todennäköistä, että kivikautinen ihmisasutus on keskittynyt merten rannikoille ja suurten jokien tulvatasangoille.

Metsissä ja ruohotasangoilla on elänyt vain pieniä metsästäjä- ja keräilijäyhteisöjä, koska kivikautinen teknologia ei ole näillä alueilla kyennyt elättämään kuin hyvin pienen määrän ihmisiä.

Vanhoissa kliimaksivaiheen metsissä kasvaa tyypillisesti hyvin vanhoja ja hyvin suuria puita, joiden puuaines on erittäin kovaa. Yhdenkin kahdeksan metriä paksun tammen tai seetrin kaataminen pelkillä kivikirveillä olisi ollut epätoivoinen yritys, eivätkä tällaiset metsät edes pala helposti.

mainos

Suuret puut ovat olleet kivikautisille ihmisille ylivoimaisia vastustajia, mikä on todennäköisesti rajoittanut varhaisimman maanviljelyn jokien tulvatasangoille, paikkoihin jotka vesi pitää puhtaana puista.

Mutta maanviljely on tällöinkin työlästä, kivikauden ilmainen seisova pöytä on ollut meren ranta. Erityisesti suodattajasimpukat muuttavat planktonia omaksi lihakseen hämmästyttävän hyvällä hyötysuhteella. Simpukkariutta voi tuottaa jopa sata tonnia simpukoita hehtaaria kohti vuodessa, kymmenen kertaa enemmän ruokaa kuin hehtaari tehoviljeltyä peltoa omana aikanamme.

Eri mannerten rannikoilta, sekä nykyiseltä rannalta että veden alta, löytyy kokonaisia simpukankuorien muodostamia kukkuloita, merkkejä varhaisesta ihmisasutuksesta. Simpukoiden lisäksi ovat vielä tulleet ravut, merianturat, kalat, merinisäkkäät, merilinnut, kilpikonnat sekä syötävät merilevät.

Jos maailmassa siis on ollut merkittävää ihmisasutusta jo viimeisen jääkauden aikana, se on aivan varmasti keskittynyt valtamerten rannoille. Kaikkein vanhimpien asutuskeskusten jäänteet ovat siis väistämättä jääneet meren alle silloin kun meren pinta on noussut yli sadalla metrillä mannerjäätiköiden sulamisen seurauksena.

On mahdollista, että myös Induksen, Gangesin, Niilin, Eufratin ja Tigriksen muinaisten suistojen hiekan alla on jonkinlaisia ikivanhoja raunioita. Niiden tutkiminen olisi kuitenkin hyvin vaikeaa, koska niiden päällä on nyt veden lisäksi myös paksu kerros joen mukanaan tuomaa hiekkaa.

Cambaynlahden rauniot ovat välttyneet samanlaiselta kohtalolta vain sen takia, että Sarasvati-joki, jonka uomien varrella ne sijaitsivat, on jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa kuivunut kokonaan.

Cambaynlahden rauniot voivat olla myös Platonin lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ylös kirjaaman Atlantis-tarun alkuperäinen lähtökohta. Platonin mukaan Atlantiksessa oli laaja rantatasanko, jonka läpi virtasi suuria jokia.

Viljely perustui sadekauden aikana sateisiin ja kuivalla kaudella keinokasteluun. Lähellä rannikkoa, sisämaassa, oli suuri vuoristo. Lisäksi Atlantiksessa oli norsuja ja kovakuorisia hedelmiä, jotka kuulostavat kovasti kookospähkinöiltä.

Maailmassa on noin kymmenen tuhatta vuotta sitten ollut vain yksi paikka, joka on vastannut tarkasti tätä kuvausta, ja se oli Intian länsirannikko. Intian läntinen rantatasanko oli tuolloin paljon laajempi kuin nyt, ja sen läpi virtasi tuolloin Induksen lisäksi myös toinen suuri joki, eli Himalajan mannerjäätikön sulamisesta vetensä saanut ja myöhemmin kokonaan kuivunut Sarasvati.

Platon sijoitti Atlantiksen Gibraltarin salmen länsipuolelle, Atlantille. Mutta Atlantilla ei ole yhtään sellaista paikkaa, johon Platonin kuvaus sopisi. Entä jos Intiassa syntyi aikanaan taru lännessä sijaitsevasta, uponneesta mantereesta?

Entä jos egyptiläiset tuhansia vuosia myöhemmin kuulivat tarinan intialaisilta, ja kertoivat sen samassa muodossa kreikkalaisille? Ehkä Platon vain kirjasi ylös intialaisen tarun lännessä sijaitsevasta uponneesta mantereesta, vaikka se, mikä on Intiasta käsin lännessä, voi Egyptistä käsin tarkasteltuna olla jo aivan muussa suunnassa.

Intialaisten meriarkeologien arvostelijat ovat sanoneet, että kaikuluotaimen kuvissa näkyvät suorakulmiot ja neliöt voivat olla pelkkiä tietokoneen kuvantamisprosessin virheitä. Osa Niotin kaikuluotainkuvista olisi kieltämättä mahdollista tulkita juuri niin kuin kriitikot sanovat: tietokoneen tekemä virhe on voinut joissakin kuvissa muuttaa esimerkiksi hiekkadyynien pyöreämmät muodot suorakulmaiseksi ristikoksi.

On myös mahdollista, että Niotin tutkijat ovat ylitulkinneet joitakin kuvia. Mutta kritiikki ei pure kuin osaan kuvista, eikä kaikkien Niotin ottamien kuvien yhdessä muodostamaan kokonaisuuteen. Monet eri aikoina ja eri kulmista otetuissa kuvissa erottuvat suorat viivat ja suorakulmiot eivät todellakaan vaikuta tietokoneen tekemiltä virheiltä.

Kriitikot ovat myös todenneet, etteivät esinelöydöt välttämättä todista mitään, koska esineet ovat voineet kulkeutua lahden pohjalle virran mukana. Tämä vastaväite ei tunnu kovin puolueettomalta eikä tieteelliseltä, sillä se korvaa yksinkertaisimman selityksen paljon monimutkaisemmalla teorialla.

Asetelmalla on selkeitä yhtäläisyyksiä Amerikkojen asuttamisesta käytyyn tieteelliseen kiistaan. Tutkijoiden valtavirta pitää yhä kiinni teoriasta, jonka mukaan Pohjois-Amerikka on asutettu mannerjäätikön keskelle syntynyttä jäävapaata käytävää pitkin, suhteellisen vähän aikaa sitten.

Tämä niin sanottu Clovis First -koulukunta on itsepintaisesti taistellut kaikkia vanhempaan ihmisasutukseen viittaavia löytöjä vastaan. Toisen teorian mukaan ihmiset ovat saapuneet Amerikkoihin rannikkoa pitkin, selvästi aikaisemmin. Jälkimmäinen teoria näyttää pääsevän pikku hiljaa voitolle, mutta meriarkeologian menetelmien kehittymättömyys hidastaa asenteiden muutosta.

Kirjoittajan uusin romaani Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2006) liittyy osittain juuri Cambaynlahden pohjalta löytyneisiin raunioihin.

Risto Isomäki

  • 9.9.2009