Toimittaja Reeta Paakkisen kirja kertoo, kuinka hän ui rauhaisan Istanbulin liiveihin.
Istanbul on 16 miljoonan asukkaan kaupunki, joka on rakennettu Euroopan ja Aasian rannoille, vastarannoille ja kukkuloille.
Sen henkeä ei välttämättä tavoita etäältä.
Ehdin esimerkiksi pitää Orhan Pamukin kirjaa Istanbul pahimman luokan unilääkkeenä, kunnes lomamatkalla huhtikuussa Pamukin sanat ja niiden kuvailemat Bosporin salmi ja Kultainen sarvi heräsivät henkiin.
Pitkään Istanbulissa asunut toimittaja Reeta Paakkinen kirjoittaa kirjassaan Kotona Istanbulissa istanbulilaistuvan toimittajan elämästä. Kirja on maltillisuudessaan ja raikkaudessaan kiinnostava.
Paakkinen kuvaa kaupungin arkea tekemättä itsestään kaikkitietävää Istanbul-oraakkelia, hän pikemminkin kertoo miten on pikkuhiljaa oppinut. Kameleonttimaisesti hän sulautuu kaupungin elämään, arvomaailmaan ja pieniin anekdootteihin. Paikoitellen hänen kerrontansa kuulostaa yhtä aikaa ihanan naivilta ja epäilyttävältä.
Paakkisen asennetta kuvaa perinteinen naisten ja miesten työnjaon puolustus:
”Maksamalla koko ravintolalaskun turkkilainen mies osoittaa kunnioittavansa naista ja hänen raskasta rooliaan naisena. Maksaminen on turkkilaiselle miehelle kunnia-asia, jonka kautta hän voi ylläpitää myös miehisyyttään”, Paakkinen ymmärtää.
Tämä stereotypioita vahvistava ja kulttuurirelativistinen asenne on taatusti helpottanut kotoutumista.
Paakkinen myös purkaa harhaluuloja Istanbulin erilaisuudesta ja toiseudesta, jonka me ”eurooppalaiset” haluamme nähdä siellä suorastaan pakolla.
”Istanbulin valokuvaajapiireissä tiedetään varsin hyvin, et-teivät kuvat huivittomista naisista myy ulkomaalaiselle medialle yhtä hyvin kuin kuvat huivipäisistä naisista”, Paakkinen kertoo.
Hän kuvailee erään kuvaajan selittäneen, ettei ”hänen tehtävänsä ole kaupata kuvia, jotka heijastavat Istanbulin todellisuutta. Hänen tehtävänsä on ottaa kuvia, joita ulkomaalaisen sanomalehden sivuvastaava pitää tarpeeksi eksoottisina.”
Paakkisen mukaan puolet istanbulilaisista naisista ei käytä huivia ollenkaan.
Tosin oman yksityiselämänsä päälle Paakkinen pukee symbolisen huivin. Hän kiertää paljastukset omasta rakkauselämästään, vaikka käsitteleekin laajasti sen seurauksia. Tällainen on muun muassa ex-anoppi, jonka rooli Paakkisen turkkilaistamisessa on vahva.
Mika Waltari innostui sodanjälkeisestä Istanbulista niin paljon, että yritti peruuttaa kaikki turhat matkat muualle Turkkiin, koska hän halusi tutustua kaupungin henkeen mahdollisimman syvällisesti. Hänen mielestään istanbulilainen islam on oikea rauhanuskonto. Rauhalliselta se tuntui myös minusta, sillä niin ystävällisesti kaupunki kohteli kävijäänsä.
Ja kuitenkin pinnan alla kuplii. Turkissa poljetaan ihmisoikeuksia ja maa on lehdistönvapausasioissa maailman pohjasakkaa.
Paakkinen keskittyy kirjassaan arkeen, jossa sensuuri ei näy, jos osaa asetella sanansa oikein. Tämä on lukijaystävällistä, koska sellaiseen maailmaan myös satunnainen matkailija on todennäköisimmin törmännyt.
Tosin nyt kesäkuussa 2013 brutaalin poliisivaltion toinen puoli on tullut näykyväksi Taksimin aukiolla.
Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa. Tositarinoita Turkista. Otava 2013. 288 s. Kolme tähteä.
Kimmo Jylhämö
