Dokumenttiohjaaja John Webster pisti keskiluokkaisen perheensä koetukselle.

Keskiluokkainen perheeisä John Webster saapuu sovitusti Kiasman aulaan, jossa häntä haastattelijana odottaa toinen keskiluokkainen perheenisä. Jo kahvijonossa Webster huokaa haastattelujen sumaa. Taideteollisen korkeakoulun elokuvaopintojen dokumenttilinjalla ei arvattu valmentaa tällaiseen.

Mutta Webster onkin osunut Katastrofin aineksia -dokumenttielokuvallaan tuoreessa kulmassa kuumaan aiheeseen. Ilmastomuutoksesta puhuvat kaikki, mutta Websterin valopäinen oivallus oli ryhtyä tutkimaan aihetta porvarillisen perhearjen kautta.

Katastrofin aineksia -elokuvassa Websterin nelihenkinen perhe yrittää arjessa vähentää öljyriippuvuuttaan vuoden ajaksi. Se osoittautuu välillä konstikkaaksi.

”Havahduin itse vuonna 2005, kun näin ympäristömuutoksen jäljet mökilläni Pellingin saaristossa”, Webster selittää. ”Halusin tehdä elokuvan muutosprosessista ja suunnata sen samanlaisille ihmisille kuin minä itse. Ja jotta elokuva tavoittaisi yleisönsä, sen piti olla myös hauska.”

Itseironisesti kuvattu perhearjen muutoskitka ja parisuhdedynamiikka tuntuivat minusta tutulta. Olen vuoden vanhempi kuin 41-vuotias Webster. Meidänkin perheessämme on kaksi alle 10-vuotiasta poikaa ja elämme melko samanlaista taviskuluttajaelämää itähelsinkiläisessä lähiössä kuin Webster perheineen Espoossa.

Vaikka meillä esimerkiksi liikennevalintoihin ja kierrätykseen liittyvät rutiinit ovat ehkä vakiintuneempia, alituisena vieraanamme on tunne siitä, että ekologinen jalanjälkemme on yhä taatusti liian suuri. Ja siitä, että emme tee niin paljon asioiden eteen kuin voisimme.

Webster painottaa, että muutoksen kannalta länsimainen keskiluokka on keskeisessä asemassa kulutuksen suhteen, koska se on maailman rikkain ihmisryhmä ja sillä myös on varaa muutokseen.

Webster valittaa kuitenkin, kuinka ”keskiluokkaisella ihmisellä pitää olla varmuus siitä, että muutos kannattaa myös itselle”. Hänen mukaansa on tyypillistä ajatella ensin, mikä olisi hyväksi itselle, sitten mikä olisi hyväksi lapsille ja ehkä sen jälkeen, mikä olisi hyväksi sukulaisille ja ystäville.

Elokuvan kannustavin piirre liittyykin siihen, että tiedostavan arjen pikkuhässäkät eivät itse asiassa ole perheen yhteisen olemisen kannalta sittenkään kurjia, vaan yhdistäviä ja jopa voimauttavia.

Katastrofin aineksia havainnollistaa tehokkaasti oppikirjaneuvoja, joiden mukaan voimme vaikuttaa etenkin säätelemällä liikkumistamme, siis luopumalla lentämisestä ja vähentämällä omalla autolla ajamista. Toiseksi merkittävimmät päästösäästöt syntyvät kodin energiaratkaisuista.

Webster tunnustaa, että muovi pakkausmateriaalina sai elokuvassa ehkä liiankin paljon huomiota. ”Se oli tapa tehdä näkyväksi, kuinka öljyriippuvaisia olemme.”

Muutenkin kokonaisuus jää välillä painotetun konkretian alle. Elokuvassa esimerkiksi sivuutetaan se, että koko ruokateollisuutemme on öljyriippuvaista ja että jo valmistetut muoviesineet itse asiassa sitovat kasvihuonekaasuja.

Toinen ongelmallinen painotus syntyi, kun elokuva keskittyi koko yhdyskunnan päästöjen sijaan yhden perheen päästöihin. Näkökulma antaa lämmön ja sähkön yhteistuotantantoon perustuvasta ekotehokkaasta kaukolämmöstä turhan mustan kuvan.

Websterin mielestä perhe on muutoksen moottori nimenomaan myös lastensa kautta: ”Lapset ovat sopeutumiskykyisiä ja suurin osa siitä, mitä kuuluu elämään ja mitä ei, omaksutaan ensimmäisen seitsemän ikävuoden aikana. Lapsille pitäisi opettaa enemmän ihmisen riippuvuutta luonnosta ja siitä, miten koko sivilisaation rajat määräytyvät.”

Websterin mukaan ilmastonmuutokseen liittyy moraalinen ulottuvuus: ”Huomasin miettiväni itse mitä sanon joskus aikanaan lapsille ja lapsenlapsille, kun he kysyvät, mitä tein silloin kun sain tietää.”

Hän vertaa muutostarpeen kieltämistä siihen, kuinka aikanaan keskitysleirien vieressä asuvat tavalliset kansalaiset torjuivat tiedon siitä, mistä niissä oli kyse.

Webster julistaa jo tottuneen matkasaarnaajan äänenpainolla: ”Ehkä elokuvan tärkein opetus on väittää, että alkuun vähempikin riittää. Ei tarvitse ajatella että kaikki tai ei mitään.”

Mutta hei, pelastuuko maailma vain keskiluokan itsellisyyteen vetoamalla ja sen kulutustottumuksia hiukan hienosäätämällä?

”Ei, muutosta ei voi vierittää kokonaan kuluttajan niskaan. Pitää huomata, että taustalla vaikuttaa kolmoisdraama päättäjien, teollisuuden ja kuluttajien välillä. Päättäjien pitäisi ohjata teollisuutta ja yritysmaailmaa tuottamaan kuluttajille ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja. Ja kuluttajien pitäisi vaatia enemmän päättäjiltä”, Webster summaa.

Haastattelutunti on lopuillaan. Ennen heti seuraavaksi sovittua Katso-lehden haastattelua pitäisi vielä saada Websteristä kuva lehteen. Kiireessä keksin, että dokumenttiohjaajan voisi seisottaa autojen keskelle Mannerheimintien liikennejakajaan katse haastavasti kaupunkiin päin.

Webster huomauttaa kohteliaasti, että juuri samassa paikassa otettiin kuva Apu-lehdelle. Ja kuulemma toiseenkin suuntaan on jo kuvattu.

Katastrofin aineksia ensi-illassa 19.9.

Tuomas Rantanen